Kirjoittaminen on mukavaa puuhaa. Siitä huolimatta se ei ole aina helppoa. Aiheiden keksiminen ei tuosta vain onnistu, ja vaikka hyviä aiheita olisi tarjolla rekkalastillinen, ei niistäkään aina kykene vääntämään mitään julkaisukelpoista materiaalia. Välillä sattuu kohdalle niitä huonojakin kirjoituspäiviä, jolloin ajatus ei juuri luista, ja flow-fiilis tuntuu matkustaneen etelään lomailemaan.
Voisi siis puhua inspiraatiokadosta. Varsin yleinen ongelma taiteilijoiden keskuudessa. Se onkin varsinainen mörkö, joka kaapista ulos tullessaan aiheuttaa hämmennystä vieden aivojesi sisäiset arkistot mukanaan. Tuo keskuuteemme kuulumaton olento täytyy kuitenkin kukistaa, mikäli mielii jatkaa eteenpäin. On vain löydettävä keinot, kuinka sen saa ajettua takaisin omaan komeroonsa. Ja vielä munalukko oveen.
Erityisen tyhjän olon aiheuttaa onnistuminen. Oletko joskus onnistunut jossain asiassa niin hyvin, että et oikein viitsisi tehdä sitä uudestaan huonomman suorituksen pelossa? Aivan niin. Mieltäni lämmittää erityisesti, kun onnistun kirjoittamaan mielestäni erinomaisen, ihmisiä puhuttelevan tekstin, joka saa vielä positiivista palautetta. Lisäksi plussaa on, jos voittoputki jatkuu useamman kirjoituksen verran. Näiden pikavoittojen jälkeen hyvän kirjoittamisen rima on kuitenkin noussut auttamattomasti korkeammalle, jolloin pelkkä arkinen turina kuullostaa mitättömältä. Uuden postauksen kirjoittaminen tuntuu vaikealta, sillä päähäni pinttyneen odotusarvon mukaan jokaisen jutun olisi oltava toistaan parempi.
On kuitenkin muistettava eräs tosiasia niin kirjoittamiseen kuin kaikkeen muuhunkin toimintaan liittyen: Huonojakin suorituksia tarvitaan. Aina ei voi voittaa, eihän jokainen pikajuoksijakaan tee jokaisella juoksullaan uutta maailmanennätystä. Omat onnistumisesi nousevat esiin juuri näiden epäonnistumisien ansiosta. Tungetaan se perfektionismi sinne perseeseen. Miten voisimmekaan valita voittajaa joukosta, jonka kaikki jäsenet olisivat kaikinpuolin täydellisiä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti