"Hiljaa hyvä tulee", sanoo vanha sananlasku. Tämä viisaus tuntuu kuitenkin nykypäivänä auttamattomasti vanhentuneelta. Ihmisillä on jatkuvasti olevinaan kiire joka paikkaan, ja suorituspaineet kasautuvat taakaksi harteille. Mitään ei sovi tehdä rauhassa, sillä deadline häämöttää jo uhkaavasti horisontissa Elämä muistuttaa lähinnä suurta juoksukilpailua, jossa jokainen haluaa ehtiä maaliin ensimmäisenä. Kunpa vain ei kunto loppuisi.
Maailma tuntuu jyräävän meidät nuoret opiskelijat maan tasalle. Käynnissä on jatkuva painostus nopeaan työskentelyyn, opinnot vain alta pois ja heti työelämään kansantaloutta kasvattamaan. Miettimisaikaa ei tarjota, ja mielenterveyden kestävyys käy kovilla kierroksilla jäätävän paineen kasvaessa. Mutta ei auta, valtio on kuin kone, joka täytyy pitä käynnissä. Ihmiset ovat vain yhteiskunta-nimisen masiinan korvattavissa olevia rattaita, mikä viestii selvästi individualismin rappeutumisesta. Yksilölle ei ole tilaa, ja koneiden käydessä täydellä teholla kukaan ei ehdi kuuntelemaan.
Elämässä pärjäävät vain ne määrätietoiset suorittaja-persoonat, joille alusta asti kaikki on selvää. Nämä kokemuksia keräävät sankarit pyrkivät täysin voimin maaliin saakka luututen samalla lattioita niillä heikoilla, jotka haahuilevat eksyksissä suuren maailman syövereissä. Mikäs siinä jos pölystä tykkää. Mutta kaikki eivät kykene tällaiseen nopean toiminnan elämään. Toiset tarvitsevat aikaa. Aikaa, jota yhteiskunnan painostuksesta johtuen on vaikeaa saada.
Ei ole helppoa toimia, kun tuntee jatkuvasti jonkun hengittävän niskaan. Joskus paineet kasvavat niin suuriksi, että tekisi mieli valmistuessa napata puistokemistin paperit kouraan ja kirjautua töihin ensimmäiselle vapaalle puistonpenkille. Siinä teille sitä työelämää. Oletteko sitten tyytyväisiä?
Tottahan toki on aina mahdollista valita se pikareitti. Tehdä harkitsemattomia valintoja tulevaisuuden suhteen, hoitaa opinnot ja hakeutua töihin mahdollisimman nuorena. Olettaen tietysti että sitä myös tarjotaan. Siinä sitten parikymmentä vuotta työpöydän takana epämukavalla tuolilla istuneena voi itsekseen miettiä että hellurei, tässäkö se elämä nyt oli? Olisiko kenties pitänyt tehdä jotakin toisin?
Miksi suotta kiirehtiä? Ihmiselämän aikana ehtii kyllä touhuamaan monenlaista ilman kiirettäkin. Välillä on hyvä pysähtyä hetkeksi, hengähtää syvään, ja ajatella ajan kanssa mihin suuntaan sitä risteyksessä kääntyykään. Ihmisellä on mielestäni selvä oikeus nauttia nuoruudestaan, sillä se on ohimenevää. Tottakai kohtuus täytyy pitää mielessä, sillä ei se liiallinen lorviminenkaan hyvää tee. Mutta mihinkäs tässä kiire valmiissa maailmassa, ei se minnekään ole katoamassa (ainakaan meidän elinaikanamme). Työ on aikuisten juttu. Pysytään me lapset vaan kotosalla kasvamassa, niin ei tarvitse pyöriä jaloissa kun isot sedät paiskivat hommia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti