Näin alkuun suuret pahoittelut hiljaiselosta. Kyselyjä uusista päivityksistä on tullut suunnasta jos toisestakin, joten taitaapi olla jo korkea aika raahata työn puuduttama takamukseni kirjoituskoneen äärelle. Viimeisen kuukauden aikana onkin ehtinyt tapahtua yhtä sun toista.
Ajalla 7.-31. heinäkuuta tivolimme seisoi aina niin upean Keskisen kyläkaupan mailla Tuurissa. Kauppiaan imagolle uskollisesti myös tivolimme kulki tällöin nimellä "Miljoonativoli". Eräänlaiseksi vetonaulaksi tivolin vuokrannut Keskinen halusi tarjota ilmaiset kyyditykset kaikille alle 13-vuotiaille lapsille, kuten aiempinakin vuosina. Tämä osoittautui työntekijän näkökulmasta hieman häiritseväksi tekijäksi, sillä samat kakarat kiersivät vempaimia useampina päivinä peräkkäin. Siinä vaiheessa, kun he oppivat nimesi, touhu ei ole enää välttämättä hauskaa.
Kolme viikkoa junttikylässä Pohjanmaalla saattaa joillekin olla liikaa. Siispä tilaisuuden tarjouduttua päätin ottaa kahden viikon palkattoman loman ja suunnata ensimmäistä kertaa puoleentoista kuukauteen kesälaitumille kotikulmille. Kahden viikon vauhdikkaan rentoutumisen jälkeen palasin Tuurin vääntämään viimeiset kolme työpäivää alta pois. Ja vihdoin pääsimme pois Tuurista, ei muuta kuin varikolle Jäniksenlinnaan.
Tämän rankan rupeaman jälkeen kaikille oli vuorossa viikon palkallinen loma. Osa työntekijöistä, minä mukaanlukien, sai tosin lisätöitä. Autovuokraamo Sixt oli vuokrannut Tivoli Sariolan vapaapudotustornin Jyväskylän Neste Rallyn ajaksi 1.-4. elokuuta. Näin Jyväskylästä päin kun olen, tarjottiin minulle luonnollisesti mahdollisuus tulla työskentelemään. Neljä päivää rallihumua tuntui oikein letkeältä ja meininki oli kovin rentoa. Päivätkään eivät pitkiä olleet.
Seuraava kylä tivolin kiertueaikataulussa oli Hämeenlinna, jossa viivyimme viikonlopun kestävien Elomessujen ajan. Siellä juhlimme myös erään kollegan 50-vuotissyntymäpäivää. Eräänä iltana päätin myös käydä katsastamassa messuilla esiintyneen Kotiteollisuus-yhtyeen esiintymisen. Hieman viihdettä puuduttavaan arkeen.
Ja tässä sitä nyt ollaan taas varikolla Jäniksenlinnassa. Ja melkoinen linna onkin, keskellä ei mitään ja kymmenen kilometriä lähimpään asutuskeskukseen. Eristyneisyys tekee mökkihöperöksi. Päivät sentään kuluvat monenlaista huoltohommaa tehdessä. Ensi tiistaina sitten suuntaamme kohti Kirkkonummea, joka onkin oman kiertueeni päätepysäkki. Sen jälkeen vuorossa home sweet home.
keskiviikko 15. elokuuta 2012
torstai 28. kesäkuuta 2012
Tivolielämää: It's my life
Heipähei taas pitkästä aikaa! Viimeisistä tivolikuulumisista onkin jo kulunut aikamoisesti aikaa, joten uusi päivitys lienee taas paikallaan. Kiertue alkaa olla jo kutakuinkin puolivälissä, ja täytenee sanoa, että aika ei ole koskaa juossut yhtä nopeasti kuin täällää ollessa. Viimeinen kuukausi on tuntunut lähes viikon mittaiselta. Elämään on tottunut jo sen verran että kiirettä pois ei vielä ole syntynyt. Olihan toki mukavaa päästä kesäkuun alussa käymään kotona lakkiaisten merkeissä. Kotiseuduilla myös kavereita tuli moikattua ja plussana vielä Mötley Crüen keikka Helsingin Kaisaniemessä, jossa tuttua jengiä olikin sankoin joukoin. Vaikka täällä uusia tuttavuuksia syntyykin, ei silti sovi unohtaa vanhoja ystäviä. Kotiin pääsen taas heinäkuun puolivälin paikkeilla, jolloin tiedossa on kahden viikon mittainen loma.
Porukasta on tullut entistä tiiviimpi ja janttereita on oppinut tuntemaan paremmin. Tässä vaiheessa voin jo sanoa hyvinkin kuuluvani porukkaan. Työ on edelleenkin mukavaa, varsinkin aurinkoisella säällä. Eilen satoi vettä ja jäätävä tuuli oli viedä mukanaan. Sellaisina päivinä töihin ei ehkä mielellään menisi. Muutamia hellepäiviäkin on ollut ja sekös vasta mukavaa on ollutkin kun porukkaa riittää ja kaikilla on hyvä mieli. Juhannuksen vietimme Kauhavalla lentosotakoulun alueella Lentäjien juhannus -nimisen tapahtuman merkeissä. Varuskunnan lakkauttamisesta johtuen viimeistä kertaa järjestettävä tapahtuma oli varsin suosittu ja poiki jopa kävijäennätyksen. Ruuhkaa siis oli ja mikäs sen hauskempaa! Aikataulu oli kuitenkin rankka ja kyllähän tuo pisti hieman väsyttämään. Palkinnoksi tulevasta panostuksesta pääsimme kaikki käymään porukalla Powerpark-huvipuistossa ennen juhannusta.
Tällä hetkellä olemme pystyttäneet leirimme Raaheen paikallisten festareiden ajaksi. Tivoliväki pääsee vieläpä näille festareille aivan ilmaiseksi! Itse ajattelin käydä perantaina katsastamassa Mokoma- ja Terveet Kädet -yhtyeiden esiintymiset. Kenttä on aivan meren rannassa. Oikein mukavat näkymät kämpän ikkunasta. Mikäs tässä ollessa kun elämä maistuu ja palkka juoksee! Lopuksi vielä hieman kuvia.
Porukasta on tullut entistä tiiviimpi ja janttereita on oppinut tuntemaan paremmin. Tässä vaiheessa voin jo sanoa hyvinkin kuuluvani porukkaan. Työ on edelleenkin mukavaa, varsinkin aurinkoisella säällä. Eilen satoi vettä ja jäätävä tuuli oli viedä mukanaan. Sellaisina päivinä töihin ei ehkä mielellään menisi. Muutamia hellepäiviäkin on ollut ja sekös vasta mukavaa on ollutkin kun porukkaa riittää ja kaikilla on hyvä mieli. Juhannuksen vietimme Kauhavalla lentosotakoulun alueella Lentäjien juhannus -nimisen tapahtuman merkeissä. Varuskunnan lakkauttamisesta johtuen viimeistä kertaa järjestettävä tapahtuma oli varsin suosittu ja poiki jopa kävijäennätyksen. Ruuhkaa siis oli ja mikäs sen hauskempaa! Aikataulu oli kuitenkin rankka ja kyllähän tuo pisti hieman väsyttämään. Palkinnoksi tulevasta panostuksesta pääsimme kaikki käymään porukalla Powerpark-huvipuistossa ennen juhannusta.
Tällä hetkellä olemme pystyttäneet leirimme Raaheen paikallisten festareiden ajaksi. Tivoliväki pääsee vieläpä näille festareille aivan ilmaiseksi! Itse ajattelin käydä perantaina katsastamassa Mokoma- ja Terveet Kädet -yhtyeiden esiintymiset. Kenttä on aivan meren rannassa. Oikein mukavat näkymät kämpän ikkunasta. Mikäs tässä ollessa kun elämä maistuu ja palkka juoksee! Lopuksi vielä hieman kuvia.
 |
| Työvaatetusta |
 |
| Iisalmessa kenttä oli aivan Olvin panimon vieressä Siinäpä nähtävyys! |
 |
| Juhannusyö |
perjantai 25. toukokuuta 2012
Tivolielämää: Home sweet home
Pyyntöjäkin tätä asiaa koskien on sadellut, joten luulen, että teitä kiinnostaa tietää, millaisessa paikassa majailen. Osalla tivolityöntekijöistä on matkassa omat asuntovaunut, mutta ne, joilla moisia yleellisyyksiä ei ole, saavat käyttöönsä tivolin tarjoaman "yksiön". Tämä muutaman neliömetrin laajuinen luksuslokaali sijaitsee rekassa, ja täällä tulen viettämään koko kesän. Kuvassa on asunto ulkoa päin. Oman kämppäni ikkuna on toinen oikealta.
Pyyntöjäkin tätä asiaa koskien on sadellut, joten luulen, että teitä kiinnostaa tietää, millaisessa paikassa majailen. Osalla tivolityöntekijöistä on matkassa omat asuntovaunut, mutta ne, joilla moisia yleellisyyksiä ei ole, saavat käyttöönsä tivolin tarjoaman "yksiön". Tämä muutaman neliömetrin laajuinen luksuslokaali sijaitsee rekassa, ja täällä tulen viettämään koko kesän. Kuvassa on asunto ulkoa päin. Oman kämppäni ikkuna on toinen oikealta.
Asunnon tarjoama viihdykekatras ei ole järin mahtava. Sänky löytyy, samoin myös jääkaappi. Lisäksi on myös perus vaatekaappi ja mikro, joka kämpän vakiovarusteisiin ei kuulu. Harmiksi joudun toteamaan, että sen antama ilo ei ole kovin suuri, rikkinäinen kun on. No, voipahan se sentään ruokakomeron virkaa ajaa. Mukana on tietysti myös tietokone, kuinkas muuten tätä päivittelisin, ja kitara, jota ilman en pitempään reissuun voi missään nimessä lähteä.
Ensimmäiset päivät olivat melkoista totuttelua, mutta asuntoon sopeutui melko nopeasti. Olen tottunut jo niin, että voin jopa kutsua sitä kodiksi. Kotihan se minulle nyt toistaiseksi on, yksinkertaisesta ulkoasustaan huolimatta. Loppujen lopuksi aika, jota täällä vietän, on minimaalisen pieni. Lähinnä yöt nukkuen. Muutoin ollaan joko töissä, lenkillä, kaupassa, grillaamassa tai saunomassa. Ei ole siis kovin suurta syytä eristäytyä neljän pienen seinän sisään.
Asunto on liikkuvaa mallia, ja sain oppia kantapään kautta, että tavarat on kiinnitettävä kunnolla muuton ajaksi. Ei nimittäin tullut mieleen, että joku voi kössiä ja vaikkapa rymistellä niin, että koko rekka heiluu. Olipa mukavaa päästä illalla kämppään, jossa kaikki tavarat olivat levällään. Myös jääkaapin sulatuslokerosta tullut vesi oli lattialla varsinaisen miellyttävää.
 |
| Tavarat on syytä kiinnittää kunnolla muuton ajaksi, tai käy näin. |
 |
| Kuva on otettu kämpän ovelta. Tilaa ei ole järin runsaasti. Vaatekaappi ja pieni pöytä mikron kera löytyvät oikealta kulman takaa. |
torstai 10. toukokuuta 2012
Tivolielämää: On the road again
Sunnuntai-iltana tuli taas aika laittaa sirkus kauniisti pakettiin ja valmistautua hyppäämään tien päälle. Tällä kertaa urakkaan upposi viime kertaan verrattuna tunti vähemmän, mikä tarkoitti tietenkin pitempiä yöunia. Aamulla taas pakkasimme saunan ja keittiön sekä heitimme roskikset lavalle. Tämän jälkeen olikin jo aika istuutua ratin taakse ja pistää kaasua pohjaan. Kello oli kutakuinkin puoli yksitoista.
Edessä oli siis noin 500 kilometriä Turusta Kuopioon. Melkoisen pitkä matka, ja ajovauhtikin oli pidettävä suunnilleen kahdeksassakympissä, sillä en toki halunnut tappaa tuota asuntoauton vanhusta. Mutta minnekäs tässä kiire valmiissa maailmassa? Kasaaminen alkaisi vasta seuraavana aamuna, joten tämän päivän tavoite olisi vain päästä perille. Aurinko paistoi koko matkan ja Bon Jovi raikasi auton stereoista. Ajaminen oli kyllä peijakkaan mukavaa ja tunnelma mitä loistavin, kun Lost Highway soi taustalla. Pysähdyksiä tuli tehtyä tarpeen mukaan. Ensimmäisen ruoka- ja tankkaustauon pidin hieman ennen Tampereelle saapumista.
Iso plussa matkassa oli myös se, että ajoreitti kulki Jyväskylän läpi. Tulipahan nähtyä hieman kotiseutua näin kuukauden poissaolon jälkeen. Kuitenkin loppumatkasta pieni paniikin poikanen alkoi kehittyä. Hankasalmen jälkeen auton bensavalo alkoi palaa, ja seuraava takkauspaikka olisi vasta Kuopiossa. On se kumma, miten Hankasalmen ja Kuopion väliltä ei löydy ainuttakaan huoltoasemaa! Vieras ja vanha auto alla, eikä mitään käsitystä, kuinka kauan se vielä kulkisi. Kaiken kukkuraksi auto ei sieltä ihan pieniruokaisimmasta päästä ole. Siinä sitten tuskahien valuessa laskeskelin kilometrejä ja toivoin, että löpö riittää. ABC-kyltin ilmaannuttua näkökenttään tiesin kuitenkin, että hyvinhän tässä käy.
Ajoin siis huoltoasemalle aikeenani tankata, mutta eikös juuri minun kohdalleni sattunut niin, että bensa-automaatti päätti kettuilla ja saattaa itsensä jonkinlaiseen virhetilaan. Ja rahanihan tietenkin jäivät koneeseen. Eipä silti hätää, ei muuta kuin kassalle ja siellä ongelmakin selvisi. Jouduin tosin odottamaan kymmenisen minuuttia ennen kuin sain rahani takaisin ja pääsin suuntaamaan toiselle mittarille. ABCeeltä tivolille oli matkaa enää muutaman rampin verran, ja loppumatka sujuikin rennosti ja pääsin turvallisesti perille kellon näyttäessä puolta seitsemää. Tuli siinä sitten ajettua koko 9-tie päästä päähän.
Kaikilla matka ei kuitenkaan sujunut yhtä hyvin. Eräs sankari sai tehtäväkseen ajaa traktoria kahden peräkärryn kera. Ja niinhän siinä kävi, kuten edelliselläkin matkalla, että moottorin hihna katkesi ja matka tyssäsi siihen pitkäksi aikaa. Lopulta hän saapui perille seuraavan päivän aamuna, takanaan noin vuorokauden mittainen matka. Voin sanoa, että ei näyttänyt kovin iloiselta tämä kaveri.
Eikä siinä vielä kaikki. Kävipä myös niin, että puolimatkassa yhden rekan moottori sanoi sopimuksensa irti. Tämä sattui tietenkin olemaan se rekka, joka veti minun kämppääni. Loppumatkan tuo auto kulki sitten hinurin avulla ja saapui perille hieman ennen kahta yöllä. Oli siinä odottamista, sillä illalla ei enää minkäänlaista hommaa ollut, kaikki viihdykkeet sun muut tavarat olivat tietenkin kämpällä ja ylläni oli ainoastaan likaiset työvaatteet. Jotenkin se aika sitten kului ja pääsin vihdoin nukkumaan. Tällainen reissu tällä kertaa.
Edessä oli siis noin 500 kilometriä Turusta Kuopioon. Melkoisen pitkä matka, ja ajovauhtikin oli pidettävä suunnilleen kahdeksassakympissä, sillä en toki halunnut tappaa tuota asuntoauton vanhusta. Mutta minnekäs tässä kiire valmiissa maailmassa? Kasaaminen alkaisi vasta seuraavana aamuna, joten tämän päivän tavoite olisi vain päästä perille. Aurinko paistoi koko matkan ja Bon Jovi raikasi auton stereoista. Ajaminen oli kyllä peijakkaan mukavaa ja tunnelma mitä loistavin, kun Lost Highway soi taustalla. Pysähdyksiä tuli tehtyä tarpeen mukaan. Ensimmäisen ruoka- ja tankkaustauon pidin hieman ennen Tampereelle saapumista.
Iso plussa matkassa oli myös se, että ajoreitti kulki Jyväskylän läpi. Tulipahan nähtyä hieman kotiseutua näin kuukauden poissaolon jälkeen. Kuitenkin loppumatkasta pieni paniikin poikanen alkoi kehittyä. Hankasalmen jälkeen auton bensavalo alkoi palaa, ja seuraava takkauspaikka olisi vasta Kuopiossa. On se kumma, miten Hankasalmen ja Kuopion väliltä ei löydy ainuttakaan huoltoasemaa! Vieras ja vanha auto alla, eikä mitään käsitystä, kuinka kauan se vielä kulkisi. Kaiken kukkuraksi auto ei sieltä ihan pieniruokaisimmasta päästä ole. Siinä sitten tuskahien valuessa laskeskelin kilometrejä ja toivoin, että löpö riittää. ABC-kyltin ilmaannuttua näkökenttään tiesin kuitenkin, että hyvinhän tässä käy.
Ajoin siis huoltoasemalle aikeenani tankata, mutta eikös juuri minun kohdalleni sattunut niin, että bensa-automaatti päätti kettuilla ja saattaa itsensä jonkinlaiseen virhetilaan. Ja rahanihan tietenkin jäivät koneeseen. Eipä silti hätää, ei muuta kuin kassalle ja siellä ongelmakin selvisi. Jouduin tosin odottamaan kymmenisen minuuttia ennen kuin sain rahani takaisin ja pääsin suuntaamaan toiselle mittarille. ABCeeltä tivolille oli matkaa enää muutaman rampin verran, ja loppumatka sujuikin rennosti ja pääsin turvallisesti perille kellon näyttäessä puolta seitsemää. Tuli siinä sitten ajettua koko 9-tie päästä päähän.
Kaikilla matka ei kuitenkaan sujunut yhtä hyvin. Eräs sankari sai tehtäväkseen ajaa traktoria kahden peräkärryn kera. Ja niinhän siinä kävi, kuten edelliselläkin matkalla, että moottorin hihna katkesi ja matka tyssäsi siihen pitkäksi aikaa. Lopulta hän saapui perille seuraavan päivän aamuna, takanaan noin vuorokauden mittainen matka. Voin sanoa, että ei näyttänyt kovin iloiselta tämä kaveri.
Eikä siinä vielä kaikki. Kävipä myös niin, että puolimatkassa yhden rekan moottori sanoi sopimuksensa irti. Tämä sattui tietenkin olemaan se rekka, joka veti minun kämppääni. Loppumatkan tuo auto kulki sitten hinurin avulla ja saapui perille hieman ennen kahta yöllä. Oli siinä odottamista, sillä illalla ei enää minkäänlaista hommaa ollut, kaikki viihdykkeet sun muut tavarat olivat tietenkin kämpällä ja ylläni oli ainoastaan likaiset työvaatteet. Jotenkin se aika sitten kului ja pääsin vihdoin nukkumaan. Tällainen reissu tällä kertaa.
lauantai 5. toukokuuta 2012
Tivolielämää: Hulinaa ja vilskettä
Hulinapäivien ajaksi laadittiin normaalista poikkeava laitemiehitys, jota ei muutettu lainkaan päivittäin kuten yleensä. Samat henkilöt siis pyörittivät samoja laitteita perjantaista tiistaihin. Väkeä oli odotettavissa runsaasti, joten työntekijöiden määrää laitteilla lisättiin, jotta ihmisiltä saataisiin kiskottua enemmän rahaa nopeammin. Kaupunkikohtaiset tilapäistyöntekijät saivat pyörittää lastenlaitteita, kun taas vakituiset sijoitettiin isommille vehkeille.
Minun tehtäväni oli toimia kummitusjunalla puolalaisen työtoverini kanssa. Heppu osoittautui mukavaksi ja hänen kanssaan oli hauska keskustella. Suurimman osan työajasta nyhdin ihmisiltä lippuja ja ohjasin heitä laitteeseen. Työ meni kutakuinkin näin: "Matkaliput kiitos. Ja sitten odotetaan pieni hetki. Sieltä tuleekin vapaa vaunu, voitte mennä. Älkää ryntäilkö, ei ole kiirettä. Poistuminen toiselta puolelta. Ja montakos teitä tulikaan kyytiin? Noin, olkaa hyvä." Toverini ruokatunnin aikana minun täytyi hoitaa laitetta yksin ja sekös vasta oli velmua touhua. Koita siinä nyt sitten samalla ottaa lippuja, opastaa ja ajaa vielä junaa. Hieman meinasi kiire tulla.
Efekteiltään kummitusjuna on vielä auttamattomasti lapsekengissä, ja tästä asiakkaat antoivatkin hieman palautetta. Niinpä kenttäpäällikkö päätti laittaa yhden hepun kummitusjunan sisälle pelottelemaan. Se tuntui toimivan oikein hyvin, eikä palautetta enää tullun. Efekteihin on todennäköisesti tulossa lisäystä vielä kesän aikana.
Vappuaattona asiakkaita oli selvästi odotettua vähemmän. Jonoa kylläkin riitti pitkään, mutta kenttä ei ollut läheskään täysi. Rannekkeita ei ollut vappuna käytössä, joten lippuja tuli oikein urakalla. Lippupiikkikin täyttyi pävin aikana, mikä vie normaalisti suunnilleen neljä päivää. Vappupäivä oli taas varsinaista myllyä. Porukkaa riitti aamusta iltaan ja kentällä ei tyhjää kohtaa näkynytkään. Avasimme kymmeneltä ja jonoa kertyi heti. Ensimmäisen kerran laite seisoi vasta puoli seitsemän jälkeen illalla. Olipahan ainakin tekemistä ja lippuja kertyi reilusti yli kaksi piikillistä. Aurinko paistoi mukavasti ja jättikin sitten otsaan pipon takia kivat rusketusrajat. No peijakas.
Vappuaaton lippupiikki klo 14, 16, 18 ja 21
 |
| Vappupäivänä sitä porukkaa oli |
 |
| Aurinko laskee keilahallin taa |
tiistai 24. huhtikuuta 2012
Tivolielämää: On the move
Purku on tivolin rankin ajanjankso. Näin minä muilta työläisiltä alussa kuulin ja uumoilin, että mikähän siitä rankkaa oikein tekee. Eikös yleensä jonkin kokoaminen ole vaikeampaa kuin purkaminen?
Loppujen lopuksi itse purkaminen ei kovin vaikeaa ollutkaan. Vaikeuksia aiheutti kaikki muut ympärillä pyörivät rasitteet, joista suurimpana voinee mainita tiukasta aikataulusta johtuvan kiireen. Sen kuuluisan Kiireen.
Viimeisenä Lahden aukiolopäivänä tivoli aukaistiin tasan kahdeltatoista, aivan kuten sunnuntaisin kuuluukin. Keli oli mitä mainioin ja antoi aihetta jopa t-paitailuun. Lämpötila ja auringonpaiste näkyivät myös asiakkaiden määrässä. Koko tilvolikenttä oli populan peitossa, ja lippujonoa riitti pitkälle iltapäivään asti. Itse olin eräällä lasten karusellilla, joka ei erityinen menestyslaite ole, joten paineet omalla kohdallani jäivät hieman pienemmiksi.
Hyvän sään takia pidensimme aukioloa puoli seitsemään, jonka jälkeen laitettiin purkuvaatteet välittömästi niskaan ja alettiin hommiin. Siinä sitten jokainen tiimi purki omia vastuulaitteitaan, omalla tiimilläni ne olivat keinukaruselli ja saturno. Purku oli oikeastaan mukavaa, ja asiaa tietysti helpotti se, että olin itse myös kasaamassa kyseisiä laitteita. Näin ollen tiesin, mitä täytyy tehdä, eikä osani ollut vain seistä tumput suorina ja katsoa. Urakka vei noin kahdeksan tuntia (noin puolet siitä, mitä kasaukseen meni), ja taisi olla niin, että tuona aikana pidin jopa yhden vartin tauon. Aika kului nopeasti ja yhtäkkiä kello olikin jo kolme yöllä.
Nukkumaan siis pääsi myöhään ja uniaikaa jäi ruhtinaallisesti reilut kolme tuntia. Maanantaiaamulla herätys seitsemältä, nopeasti aamupalaa naamariin ja ei muuta kuin hommiin taas. Koska kuuluin sauna- ja terassiporukkaan, oli tehtävänämme laittaa sauna ja keittiö kuljetusvalmiiksi. Kun kaikki oli vihdoin valmista, pääsimme tien päälle suuntana Turku. Isompien ajoneuvojen ajamiseen vaadittavaa korttia kun en omista, en tietenkään tuon raskaskaluston ajuriksi joutunut. Niinpä omaksi tehtäväkseni jäi ajaa erään jantterin asuntoautoa, joka kauhutarinoista huolimatta osoittautuikin perin mukavaksi ajaa. Loppumatkasta väsymys alkoi jo hiipiä taakseni, mutta sitkeästi taistellen selvisin perille asti.
Turkuun pääsimme turvallisesti kukin omia aikojamme, mitä nyt yksi traktori jäi matkan varrelle, mutta sieltä sekin sitten lopulta saapui. Yhdeksän aikaan illalla taisi koko kalusto olla paikalla. Muutopäivänä ei laitteiden kasausta vielä aloiteteta, vaan kaikki sosiaaliset tilat hoidetaan ensin kuntoon. Tänä aamuna sitten aloitimme taas laitteiden rakentamisen, mikä kävi minulta jo huomattavasti helpommin kuin edelliskertana. Nyt onkin sitten jo yksi laite kokonaan valmis, ja toinen näprätään huomenna. Torstaina on jo avajaispäivä, ja illalla sulkemisen jälkeen lähdemme porukalla hohtokeilaamaan.
Loppujen lopuksi itse purkaminen ei kovin vaikeaa ollutkaan. Vaikeuksia aiheutti kaikki muut ympärillä pyörivät rasitteet, joista suurimpana voinee mainita tiukasta aikataulusta johtuvan kiireen. Sen kuuluisan Kiireen.
Viimeisenä Lahden aukiolopäivänä tivoli aukaistiin tasan kahdeltatoista, aivan kuten sunnuntaisin kuuluukin. Keli oli mitä mainioin ja antoi aihetta jopa t-paitailuun. Lämpötila ja auringonpaiste näkyivät myös asiakkaiden määrässä. Koko tilvolikenttä oli populan peitossa, ja lippujonoa riitti pitkälle iltapäivään asti. Itse olin eräällä lasten karusellilla, joka ei erityinen menestyslaite ole, joten paineet omalla kohdallani jäivät hieman pienemmiksi.
Hyvän sään takia pidensimme aukioloa puoli seitsemään, jonka jälkeen laitettiin purkuvaatteet välittömästi niskaan ja alettiin hommiin. Siinä sitten jokainen tiimi purki omia vastuulaitteitaan, omalla tiimilläni ne olivat keinukaruselli ja saturno. Purku oli oikeastaan mukavaa, ja asiaa tietysti helpotti se, että olin itse myös kasaamassa kyseisiä laitteita. Näin ollen tiesin, mitä täytyy tehdä, eikä osani ollut vain seistä tumput suorina ja katsoa. Urakka vei noin kahdeksan tuntia (noin puolet siitä, mitä kasaukseen meni), ja taisi olla niin, että tuona aikana pidin jopa yhden vartin tauon. Aika kului nopeasti ja yhtäkkiä kello olikin jo kolme yöllä.
Nukkumaan siis pääsi myöhään ja uniaikaa jäi ruhtinaallisesti reilut kolme tuntia. Maanantaiaamulla herätys seitsemältä, nopeasti aamupalaa naamariin ja ei muuta kuin hommiin taas. Koska kuuluin sauna- ja terassiporukkaan, oli tehtävänämme laittaa sauna ja keittiö kuljetusvalmiiksi. Kun kaikki oli vihdoin valmista, pääsimme tien päälle suuntana Turku. Isompien ajoneuvojen ajamiseen vaadittavaa korttia kun en omista, en tietenkään tuon raskaskaluston ajuriksi joutunut. Niinpä omaksi tehtäväkseni jäi ajaa erään jantterin asuntoautoa, joka kauhutarinoista huolimatta osoittautuikin perin mukavaksi ajaa. Loppumatkasta väsymys alkoi jo hiipiä taakseni, mutta sitkeästi taistellen selvisin perille asti.
Turkuun pääsimme turvallisesti kukin omia aikojamme, mitä nyt yksi traktori jäi matkan varrelle, mutta sieltä sekin sitten lopulta saapui. Yhdeksän aikaan illalla taisi koko kalusto olla paikalla. Muutopäivänä ei laitteiden kasausta vielä aloiteteta, vaan kaikki sosiaaliset tilat hoidetaan ensin kuntoon. Tänä aamuna sitten aloitimme taas laitteiden rakentamisen, mikä kävi minulta jo huomattavasti helpommin kuin edelliskertana. Nyt onkin sitten jo yksi laite kokonaan valmis, ja toinen näprätään huomenna. Torstaina on jo avajaispäivä, ja illalla sulkemisen jälkeen lähdemme porukalla hohtokeilaamaan.
perjantai 20. huhtikuuta 2012
Tivolielämää: Mä joka päivä töitä teen..
 |
| Edessä Saturno-laite, jonka kasasin ja jota pyöritin ensimmäisenä aukiolopäivänä. |
Tällä viikolla oli muutamia perus ensiapu- ja paloturvallisuuskoulutuksia. Muuten työaika arkena on pääosin klo 16.00 - 20.00, lukuunottamatta huoltopäivää, jolloin herääminen on kahdeksalta. Töitä ei siis ajallisesti ole kovinkaan paljon, ja nukkua saa kaikessa rauhassa. Lauantai on viikon pahin päivä, sillä olemme auki kahdestatoista kahdeksaan ja hyvän kelin sattuessa porukkaakin piisaa.
Sää onkin tässä ulkoilma työssä todella ratkaiseva tekijä. Sunnuntaina aurinko paistoi ja lämmintäkin oli, joten kävijöitä oli runsaasti. Sateiset päivät, niin kuin tämäkin päivä, ovat taas aikamoista kidutusta. On nimittäin perin turhauttavaa laittaa laite pyörimään vain yhden asiakkaan takia. Työajat saattavat myös muuttua kelin takia. Sunnuntaina otettiin aukioloon puolen tunnin jatkoaika, kun taas tänään lyhennettiin vajaalla tunnilla.
Tivolityö on muutenkin enemmän elämäntapa kuin työ. Itse on vain sopeuduttava rytmiin ja totuttava ylimääräisiin hommiin. Eilenkin jouduimme aukiolon päätyttyä purkamaan parkkipaikalle korjausta varten kasatun Speedy-laitteen. Työskentelimme pienellä porukalla ja saimme tuon tivolin suurimman laitteen purettua kymmeneen mennessä. Mikäs siinä, mukavaa se oli. Ja kovan työn jälkeen maistuu aina sauna.
Olen nyt työskennellyt päivät lasten laitteilla. Laitteita pyritään vaihtamaan päivittäin, jotta työntekijät osaisivat käyttää mahdollisimman montaa vehjettä. On myös mielekkäänpää työskennellä, kun ei joka päivä tarvitse olla samalla karusellilla. Muutoin työ on melko samanlaista laitteesta riippumatta: kersat kyytiin, remmit kiinni ja laite pyörimään. Sitten sama toisin päin ja uudelleen. Ja vielä uudelleen. Jotkin laitteet tosin ovat toisia työläämpiä, kuten esimerkiksi keinukaruselli, jossa tänään olin. Siinä kun jokainen ipana täytyy köyttää yksitellen ja keinuja riittää vaikka kuinka monelle.
 |
| Tivoli ulkopuolelta. Koko aluetta ympäröivät rekat ja asuntovaunut. Oma asuntoni on keskimmäisessä rekassa. |
perjantai 13. huhtikuuta 2012
Tivolielämää: Ja niin se alkoi
No niin, näin on nettitikku viimeinkin kantautunut luokseni välikäsien kautta. Eläköön, pääsen taas Facebookiin, päivät ilman sosiaalista mediaa ovat hermoja raastavia. Ja auttaahan netti myös pysymään perillä maailman menosta; ainoat uutiset, joihin olen törmännyt, ovat olleet iltapäivälehtien etusivut kaupareissuilla poiketessa.
Tivoli on siis nyt rantautunut Lahteen, ja parin päivän työskentelyn jälkeen laitteen ovat jo kasassa. Huomenna onkin sitten avajaispäivä, ja työtehtävät saan tietää aamulla. Tähän asti työ on ollut mukavaa ja mielenkiintoista, mutta myös rankkaa ja haastavaa. Tuo laitteiden kasaaminen kun ei aivan sitä maailman helpointa hommaa ole.
Aamuisin on herätty seitsemältä tai kahdeksalta ja ruvettu painamaan noin yhdeksäntuntista työpäivää. Iltaisin olenkin sitten soitellut kitaraa ja tehnyt
pitkän kävely/kauppareissun. On hieman outoa, että yhtäkkiä kaikki elintarvikkeet joutuukin ostamaan itse eikä jääkaapissa ole ruokaa automaattisesti. Ensimmäinen kauppareissu oli kyllä melkoista pyörimistä. No, tässähän sitä jo totuttelee omilleen muuttamiseen. Kenties viisain neuvo, mitä isäni on minulle opettanut, on "osta aina tarjouksesta", ja tätä olen tosiaan noudattanutkin. Voi veljet, siinä säästää pitkän pennin.
Tästä päästäänkin asumiseen. Asun siis muutaman neliömetrin kokokoisessa kopperossa, joka on rakennettu rekan peräkärryyn. Melkoisen pieni ja ahdas paikka asua, mutta kyllä tähän tottuu aika hyvin. Laitan myöhemmin kuvia, nyt olen aika väsynyt. Tämä työ imee kyllä mehut aika tehokkaasti.
Työtä on siis joka päivä, ja lomapäiviä saa alkaa käyttä vasta toukokuun puolenvälin paikkeilla. Viikonloput eivät siis hyppää esiin yhtä voimakkaasti kuin arkielämässä. Näin viikonloppuisin ei myöskään ole varaa juopotella, ei pelkästään rahan takia, vaan aamuisten puhallusten. Ei ole myöskään mahdollista lähteä ajelemaan kavereiden kanssa. Perjantain saapumisesta on siis muistutettava itseään jollain muulla keinolla. Siispä söin tänään tarjous-munkkipossun ja ostin Billy Joelin Pianoman levyn. Kelpaa tämä näinkin.
Tivoli on siis nyt rantautunut Lahteen, ja parin päivän työskentelyn jälkeen laitteen ovat jo kasassa. Huomenna onkin sitten avajaispäivä, ja työtehtävät saan tietää aamulla. Tähän asti työ on ollut mukavaa ja mielenkiintoista, mutta myös rankkaa ja haastavaa. Tuo laitteiden kasaaminen kun ei aivan sitä maailman helpointa hommaa ole.
Aamuisin on herätty seitsemältä tai kahdeksalta ja ruvettu painamaan noin yhdeksäntuntista työpäivää. Iltaisin olenkin sitten soitellut kitaraa ja tehnyt
pitkän kävely/kauppareissun. On hieman outoa, että yhtäkkiä kaikki elintarvikkeet joutuukin ostamaan itse eikä jääkaapissa ole ruokaa automaattisesti. Ensimmäinen kauppareissu oli kyllä melkoista pyörimistä. No, tässähän sitä jo totuttelee omilleen muuttamiseen. Kenties viisain neuvo, mitä isäni on minulle opettanut, on "osta aina tarjouksesta", ja tätä olen tosiaan noudattanutkin. Voi veljet, siinä säästää pitkän pennin.
Tästä päästäänkin asumiseen. Asun siis muutaman neliömetrin kokokoisessa kopperossa, joka on rakennettu rekan peräkärryyn. Melkoisen pieni ja ahdas paikka asua, mutta kyllä tähän tottuu aika hyvin. Laitan myöhemmin kuvia, nyt olen aika väsynyt. Tämä työ imee kyllä mehut aika tehokkaasti.
Työtä on siis joka päivä, ja lomapäiviä saa alkaa käyttä vasta toukokuun puolenvälin paikkeilla. Viikonloput eivät siis hyppää esiin yhtä voimakkaasti kuin arkielämässä. Näin viikonloppuisin ei myöskään ole varaa juopotella, ei pelkästään rahan takia, vaan aamuisten puhallusten. Ei ole myöskään mahdollista lähteä ajelemaan kavereiden kanssa. Perjantain saapumisesta on siis muistutettava itseään jollain muulla keinolla. Siispä söin tänään tarjous-munkkipossun ja ostin Billy Joelin Pianoman levyn. Kelpaa tämä näinkin.
tiistai 3. huhtikuuta 2012
Me mennään sirkukseen!
Tämäkin päivitys olisi pitänyt hoitaa jo aikoja sitten, mutta jostakin syystä se vain on jäänyt tekemättä.
Pari viikkoa sitten sain keskellä päivää melkoisen puhelun. Luurin toisessa päässä puhui Tivoli Sariolan kenttäpäällikkö, joka minulle suotuisasti ilmoitti, että olen valittu työntekijäksi tivolin kiertueelle! Tämähän on aivan loistava homma, ja eihän sitä heti uskonut töihin pääsevänsä, kun sen työhakemuksen joskus hetken mielijohteesta lähetti. Kyseinen temppu poiki kuitenkin kutsun työhaastatteluun, ja aikani mietittyä päätinkin sitten uhrata päivän ja 50 euroa matkustaakseni junalla Keravalle, jossa kyseinen tilaisuus järjestettiin. Siellä sitten tuon kenttäpäällikön tapasin ja hän uskoi kovasti minun sopivan tivolin porukkaan.
Monille olen tästä asiasta jo ilmoittanut, mutta vieläkin törmää niihin, jotka asiasta eivät ole kuulleet. Työt siis alkavat tiistaina 10.4. Lahdessa, eli lomailuaikaa on jäljellä enää vain viikon verran. Tivolihan kulkee kiertueperiaatteella, ja työntekijät kulkevat tivolin mukana. Minua ei siis tule hetkiseen kotikulmilla näkymään ja kyllä tuo hieman jännittää, sillä kotiväkeä ja kavereita ei juurikaan tule tavattua. Toki ystävät ovat tervetulleita tivolilla käymään, kunhan asiasta tulee tieto tivolinväelle etukäteen. Ei kuitenkaan hätää, kyllä minä sieltä välillä poiskin pääsen. 11.5. jälkeen työntekijöille alkaa kerääntyä vapaapäiviä, joita sitten lähes oman mielen mukaan voi käytellä. Työn kokonaiskestoa ei ole vielä määrätty, mutta näillä näkymin olen kiertueella ainakin kesäkuun loppuun asti.
"Mitä sää siellä tivolissa siis oikein teet?" on kysymys, jota on tässä jo jonkin verran tullut kuultua. Tivolityö on pohjimmiltaan fyysistä ulkoilmatyötä, joka on jaettu kolmeen osaan: muutto, kasaus & purku ja asiakaspalvelu. Muutto on kalustun kuljettamista kaupungista toiseen, jota kuitenkaan minä itse en juurikaan tule tekemään, sillä työ vaatii rekkakortin. Kasaus ja purku ovatkin sitten jo meikäläisen hommia, eli kun lasti saapuu määränpäähän, niin muttereita ja pultteja aletaan heti näpräilemään. Työ tehdään tiimeittäin, ja kyllästymisen ehkäisemiseksi jokaisen tiimin vastuualueet vaihtuvat tietyin väliajoin. Tivolin aukioloaikaan, joka on useimpina päivinä klo 16-20, toimitaan joko erilaisten kojujen myyjinä, huolehditaan lipunmyynnistä tai "ajetaan" niitä laitteita.
Omasta mielestäni kuulostaa perin mukavalta. Ei ole aivan niitä perinteisimpiä töitä. Luulen kuitenkin, että edessä on melko hauska kevät, jonka aikana tivoliporukasta muodostuu eräänlainen toinen perhe. Ensi tiistaina se sitten lähtee käyntiin! On hyvin todennäköistä, että tästä sirkuselämästä kuullaan vielä blogissani.
Mikäli kiinnostaa, missä päin maailmaa tivoli rullailee, voitte vilkaista kiertuekalenteria osoitteesta http://www.tivolisariola.fi/kalenteri/
Pari viikkoa sitten sain keskellä päivää melkoisen puhelun. Luurin toisessa päässä puhui Tivoli Sariolan kenttäpäällikkö, joka minulle suotuisasti ilmoitti, että olen valittu työntekijäksi tivolin kiertueelle! Tämähän on aivan loistava homma, ja eihän sitä heti uskonut töihin pääsevänsä, kun sen työhakemuksen joskus hetken mielijohteesta lähetti. Kyseinen temppu poiki kuitenkin kutsun työhaastatteluun, ja aikani mietittyä päätinkin sitten uhrata päivän ja 50 euroa matkustaakseni junalla Keravalle, jossa kyseinen tilaisuus järjestettiin. Siellä sitten tuon kenttäpäällikön tapasin ja hän uskoi kovasti minun sopivan tivolin porukkaan.Monille olen tästä asiasta jo ilmoittanut, mutta vieläkin törmää niihin, jotka asiasta eivät ole kuulleet. Työt siis alkavat tiistaina 10.4. Lahdessa, eli lomailuaikaa on jäljellä enää vain viikon verran. Tivolihan kulkee kiertueperiaatteella, ja työntekijät kulkevat tivolin mukana. Minua ei siis tule hetkiseen kotikulmilla näkymään ja kyllä tuo hieman jännittää, sillä kotiväkeä ja kavereita ei juurikaan tule tavattua. Toki ystävät ovat tervetulleita tivolilla käymään, kunhan asiasta tulee tieto tivolinväelle etukäteen. Ei kuitenkaan hätää, kyllä minä sieltä välillä poiskin pääsen. 11.5. jälkeen työntekijöille alkaa kerääntyä vapaapäiviä, joita sitten lähes oman mielen mukaan voi käytellä. Työn kokonaiskestoa ei ole vielä määrätty, mutta näillä näkymin olen kiertueella ainakin kesäkuun loppuun asti.
"Mitä sää siellä tivolissa siis oikein teet?" on kysymys, jota on tässä jo jonkin verran tullut kuultua. Tivolityö on pohjimmiltaan fyysistä ulkoilmatyötä, joka on jaettu kolmeen osaan: muutto, kasaus & purku ja asiakaspalvelu. Muutto on kalustun kuljettamista kaupungista toiseen, jota kuitenkaan minä itse en juurikaan tule tekemään, sillä työ vaatii rekkakortin. Kasaus ja purku ovatkin sitten jo meikäläisen hommia, eli kun lasti saapuu määränpäähän, niin muttereita ja pultteja aletaan heti näpräilemään. Työ tehdään tiimeittäin, ja kyllästymisen ehkäisemiseksi jokaisen tiimin vastuualueet vaihtuvat tietyin väliajoin. Tivolin aukioloaikaan, joka on useimpina päivinä klo 16-20, toimitaan joko erilaisten kojujen myyjinä, huolehditaan lipunmyynnistä tai "ajetaan" niitä laitteita.
Omasta mielestäni kuulostaa perin mukavalta. Ei ole aivan niitä perinteisimpiä töitä. Luulen kuitenkin, että edessä on melko hauska kevät, jonka aikana tivoliporukasta muodostuu eräänlainen toinen perhe. Ensi tiistaina se sitten lähtee käyntiin! On hyvin todennäköistä, että tästä sirkuselämästä kuullaan vielä blogissani.Mikäli kiinnostaa, missä päin maailmaa tivoli rullailee, voitte vilkaista kiertuekalenteria osoitteesta http://www.tivolisariola.fi/kalenteri/
sunnuntai 1. huhtikuuta 2012
Virpomisvitsaus
Palmusunnuntai. Päivä, jolloin tarinan mukaan eräs hippiäinen ratsasti aasilla Jerusalemiin, jossa ihmiset laskivat palmun oksia tielle kunnian osoituksena. Perin vinkeä tarina, uskokoot ken tahtoo. Sen verran tämä kertomus on kuitenkin maalliseen elämäämme vaikuttanut, että erityisesti pienillä ihmisillä on tapana kiertää näin palmusunnuntaisin ovelta ovelle pajun oksia heilutellen.
Tämä aamu meinasi alkaa ennenaikaisella sydänkohtauksella, kun nuo pienet noidat kymmenen aikaan ovikellolla minut herättivät. Eihän siinä mitään, onhan tuo mukavaa, kun toivottavat terveyttä tulevalle vuodelle. Mutta jotain tässä touhussa on kuitenkin pielessä.
Muistan kyllä, kuinka silloin pienenä odotettiin innolla pääsiäistä ja virpomista. Tiimarissa käytiin valitsemassa iso kasa koristeita ja pajuista poimittiin ne oksat, joissa kissat olivat kaikkein suurimpia. Kotona sitten tuntitolkulla työstettiin toinen toistaan muhkeampia vitsoja. Palmusunnuntain koittaessa pukeuduttiin niin viimeisen päälle noidiksi ja hymy korvissa kierrettiin karkin perässä naapurustoa. Ja jokainen antoi oman vitsansa aina vastineeksi palkkiosta.
Mutta mitä on tapahtunut? Mikä onkaan nykyään tärkeintä virpomisessa? Ilmeisesti juurikin se karamellien kerjääminen. On kerrassaan pöyristyttävää, kuinka viisihenkinen porukka tulee, mutisee hätiköidysti lorun ja antaa palkkiota vastaan YHDEN vitsan. Olivat sentään viitsineet laittaa siihen jopa kaksi sulkaa koristeeksi. Tämä antaa tietysti aivan uudenlaisen kuvan virpomisesta ja kyseenalaistaa sen pohjimmaisen tarkoituksen.
Ilmeisesti lapset oppivat hyvinkin nopeasti, kuinka elää tässä nykyajan materialistisessa maailmassa. Miksi nähdä paljon vaivaa karamellien eteen, kun sama saalis hoituu vähemmälläkin panostuksella? Se on sitä tehokkuutta! Lisäksi virpominen tuntuu olevan vain tekosyy, jonka nojalla lapset saavat ylimääräisen karkkipäivän. Kyllä se on varsinainen vitsi.
Jos nyt koittaa jotain positiivista tästä löytää, niin eipähän niitä vitsoja tullut ainakaan montaa maljakollista. Roskiinhan nuo menevät kuitenkin. Ja pääsinpäs sentään eroon niistä kuivuneista karkeista, jotka kaapin pohjalla lojuivat. Niin oikein mahtavaa palmusunnuntaita teillekin.
Tämä aamu meinasi alkaa ennenaikaisella sydänkohtauksella, kun nuo pienet noidat kymmenen aikaan ovikellolla minut herättivät. Eihän siinä mitään, onhan tuo mukavaa, kun toivottavat terveyttä tulevalle vuodelle. Mutta jotain tässä touhussa on kuitenkin pielessä.
Muistan kyllä, kuinka silloin pienenä odotettiin innolla pääsiäistä ja virpomista. Tiimarissa käytiin valitsemassa iso kasa koristeita ja pajuista poimittiin ne oksat, joissa kissat olivat kaikkein suurimpia. Kotona sitten tuntitolkulla työstettiin toinen toistaan muhkeampia vitsoja. Palmusunnuntain koittaessa pukeuduttiin niin viimeisen päälle noidiksi ja hymy korvissa kierrettiin karkin perässä naapurustoa. Ja jokainen antoi oman vitsansa aina vastineeksi palkkiosta.
Mutta mitä on tapahtunut? Mikä onkaan nykyään tärkeintä virpomisessa? Ilmeisesti juurikin se karamellien kerjääminen. On kerrassaan pöyristyttävää, kuinka viisihenkinen porukka tulee, mutisee hätiköidysti lorun ja antaa palkkiota vastaan YHDEN vitsan. Olivat sentään viitsineet laittaa siihen jopa kaksi sulkaa koristeeksi. Tämä antaa tietysti aivan uudenlaisen kuvan virpomisesta ja kyseenalaistaa sen pohjimmaisen tarkoituksen.
Ilmeisesti lapset oppivat hyvinkin nopeasti, kuinka elää tässä nykyajan materialistisessa maailmassa. Miksi nähdä paljon vaivaa karamellien eteen, kun sama saalis hoituu vähemmälläkin panostuksella? Se on sitä tehokkuutta! Lisäksi virpominen tuntuu olevan vain tekosyy, jonka nojalla lapset saavat ylimääräisen karkkipäivän. Kyllä se on varsinainen vitsi.
Jos nyt koittaa jotain positiivista tästä löytää, niin eipähän niitä vitsoja tullut ainakaan montaa maljakollista. Roskiinhan nuo menevät kuitenkin. Ja pääsinpäs sentään eroon niistä kuivuneista karkeista, jotka kaapin pohjalla lojuivat. Niin oikein mahtavaa palmusunnuntaita teillekin.
tiistai 27. maaliskuuta 2012
Täältä tullaan, vapaus!
Välipäivitys
Noniin noniin ja tuota tuota. Eihän tässä muuta voi sanoa, kuin että peijakas sentään! Nyt on siis viimeisetkin kirjoitukset pulkassa ja pulkka työnnetty mäeltä alas. Kaikki koulukirjatkin lähtivät jo rivakasti myyntiin, ja jopa koulun kaapin avaimen sain palautetuksi. Tämä kaikki siis tarkoittaa juurikin sitä, että kouluun ei enää ole asiaa, ellei aivan välttämättä sinne halua. Koulun kuntosalikortin tosin ovelasti vielä säilytin, jos vaikka mieli tekee lähteä vähän bodailemaan.
Lukio on siitä perin merkillinen laitos, että se loppuu periaatteessa kolme kertaa. Koulun loppu vol. 1 tapahtuu, kun penkkarit ovat ohi, eikä näin ollen yhtäkään varsinaista koulupäivää ole enää jäljellä. Toisen kerran koulu loppuu ylioppilaskirjoitusten päättymiseen, mikä minun osaltani tapahtui eilen. Aivan vihoviimeinen ja virallinen lopetus on tänä vuonna lauantaina 2. kesäkuuta, jolloin kouraan saadaan kaikki paperit ja kaiken lisäksi päähän painetaan niin vietävän komea päähine. Silloin järjestetään myös pikkuiset juhlat, tervetuloa vaan! Nyt kuitenkin edessä vapaus. Fuck the school ja niin edelleen.
Blogini alkusanoissa uhkasin kovasti, että saatan lopettaa kirjoittamisen yo-tutkintoni jälkeen. Äidinkieli meni varsin hyvin, joten ei tämä tarinointi ainakaan täysin hukkaan ole mennyt. Tässä vaiheessa voin kuitenkin sanoa, että peijakkaan blogin päivät eivät vielä toistaiseksi ole luetut, tekstiä tulee vielä jatkossakin. Sen verran positiivista palautetta tästä olen saanut, että olisi suorastaan rikollista viedä ihmisiltä tarinoiden lukemisen ilo. Lukijoita on tullut monin verroin odotettua enemmän ja tästä olen tietysti kiitollinen. Mukavaa että jutut kelpaavat. Palautetta otan aina mielelläni vastaan ja kommentoikaa vain rohkeasti, jos siltä tuntuu.
Näissä tunnelmissa aloittelen siis lomailemisen. Täytyy kuitenkin todeta, että vapaus jää tällä kertaa varsin lyhyeksi, sillä parin viikon päästä on jo kiiruhdettava paiskimaan töitä. Siitä enemmän myöhemmin.
Noniin noniin ja tuota tuota. Eihän tässä muuta voi sanoa, kuin että peijakas sentään! Nyt on siis viimeisetkin kirjoitukset pulkassa ja pulkka työnnetty mäeltä alas. Kaikki koulukirjatkin lähtivät jo rivakasti myyntiin, ja jopa koulun kaapin avaimen sain palautetuksi. Tämä kaikki siis tarkoittaa juurikin sitä, että kouluun ei enää ole asiaa, ellei aivan välttämättä sinne halua. Koulun kuntosalikortin tosin ovelasti vielä säilytin, jos vaikka mieli tekee lähteä vähän bodailemaan.
Lukio on siitä perin merkillinen laitos, että se loppuu periaatteessa kolme kertaa. Koulun loppu vol. 1 tapahtuu, kun penkkarit ovat ohi, eikä näin ollen yhtäkään varsinaista koulupäivää ole enää jäljellä. Toisen kerran koulu loppuu ylioppilaskirjoitusten päättymiseen, mikä minun osaltani tapahtui eilen. Aivan vihoviimeinen ja virallinen lopetus on tänä vuonna lauantaina 2. kesäkuuta, jolloin kouraan saadaan kaikki paperit ja kaiken lisäksi päähän painetaan niin vietävän komea päähine. Silloin järjestetään myös pikkuiset juhlat, tervetuloa vaan! Nyt kuitenkin edessä vapaus. Fuck the school ja niin edelleen.
Blogini alkusanoissa uhkasin kovasti, että saatan lopettaa kirjoittamisen yo-tutkintoni jälkeen. Äidinkieli meni varsin hyvin, joten ei tämä tarinointi ainakaan täysin hukkaan ole mennyt. Tässä vaiheessa voin kuitenkin sanoa, että peijakkaan blogin päivät eivät vielä toistaiseksi ole luetut, tekstiä tulee vielä jatkossakin. Sen verran positiivista palautetta tästä olen saanut, että olisi suorastaan rikollista viedä ihmisiltä tarinoiden lukemisen ilo. Lukijoita on tullut monin verroin odotettua enemmän ja tästä olen tietysti kiitollinen. Mukavaa että jutut kelpaavat. Palautetta otan aina mielelläni vastaan ja kommentoikaa vain rohkeasti, jos siltä tuntuu.
Näissä tunnelmissa aloittelen siis lomailemisen. Täytyy kuitenkin todeta, että vapaus jää tällä kertaa varsin lyhyeksi, sillä parin viikon päästä on jo kiiruhdettava paiskimaan töitä. Siitä enemmän myöhemmin.
maanantai 19. maaliskuuta 2012
Tuskasta kirjoitettua
Apulanta on meikäläiselle hyvin tärkeä yhtye. Voidaan oikeastaan sanoa, että siitä kaikki lähti. Se on kaikkein ensimmäisin bändi, jota joskus ryhdyin fanittamaan ja jonka keikalla pääsin käymään. Olihan siinä silloin 11-vuotias pentu aivan pähkinöinä. Kyseistä yhtyettä sopii myös syyttää siitä ,että olen nyt sekaantunut musiikkiin myös suuremmissa määrin. Eilen päädyin kuuntelemaan yhtyeen vasta ilmestyneen 11. studioalbumin Kaikki kolmesta pahasta, ja kyllähän tuo nyt kolahti sen verran, että täytyy tässä hieman kirjoittaa ja mainostaa.
Monet tuntuvat juuttuneen Apulannan vanhempaan tuotantoon, jolloin tämä uudempi ei oikein tunnu maistuvan. Asia on hyvin ymmärrettävää, sillä onhan vanhoissa ja uusissa biiseissä havaittavissa selvää erilaisuutta. Tämä uusi levykäinen tuntuu kuitenkin tarjoavan herkkuja molempien koulukuntien faneille, sillä kappaletarjotin on hyvin monipuolinen. Mukaan mahtuu niin vanhemman kuuloista punkahtavaa materiaalia (Zombeja ja Vääryyttä!!1!), tuttuja viimevuosien tyylisiä biisejä (Agressio ja Pihtiote), kuin myös rauhallisempia balladeja (Yksinkertainen ja Paju).
Levyn aloittaa pirteänpuoleinen, vasta singlenäkin ilmestynyt rallatus, jossa yhtyeen laulaja-kitaristi Toni Wirtanen laulaa nälkäisinä laahustavista voittamattomista zombeista. Zombeja-kappale edustaa sanoituksiltaan sitä kepeämpää Apista, ja kappale onkin erottuva muista hieman raskaampia aiheita käsittelevistä kappaleista. Viha, pettymys ja katkeruus ovat koko levyn ajan kuultavia teemoja, joiden mukaista kappaleiden tunnelmakin on. Wirtanen on hiljattain käynyt läpi melkoisen ihmissuhdekriisin, joka paistaa sanoituksista pitkälle. Kerrassaan loistavat sävellyksetkin antavat aihetta miettiä, pitäisikö kenties Wirtasella olla useamminkin sydänsuruja. Niin mainiota inspiraatiota hän näyttää niistä saaneen. Levy on todellakin taidetta, joka on syntynyt puhtaasta tuskasta.
Basisti Sami Lehtisen ja rumpali Sipe Santapukin soitto on perushyvää ja tuttua Apulanta-tyyliä, eikä anna aihetta erityisiin mainintoihin. Kappaleiden sovitukset sen sijaan ovat mielenkiintoisia. Monet biisit on verhoiltu mahtipontisin jousitaustoin, ja tuovatpa rajun Paaso-kappaleen vaskipuhaltimetkin hieman lisämakua levylle. Nämä Apulannalle erikoiset koristeet ovat aiempaa tärkeämmässä osassa, ja mitä luultavimmin live-yleisökin pääsee nauttimaan niistä bändin pitkäaikaisen kiertuekiippari Antti Pitkäjärven ansiosta. Levylle on päätynyt vierailemaan myös PMMP-yhtyeen laulaja Mira Luoti, joka vetää Wirtasen kanssa duettona herkän Paju-kappaleen.
Kokonaisuutena levy kuullostaa enemmän kuin mainiolta. Kappaleiden monipuolisuus ja mielenkiintoiset sanoitukset tuovat kuunneltaessa hymyn huulille. Mielenkiintoisuudesta huolimatta levyn sanoitukset käsittelevät kuitenkin hyvin samanlaisia aiheita, ja jatkuva agressiivisuuden ja pettymyksen painottaminen voivat olla pidemmän päälle ärsyttäviäkin asioita. Toisaalta sanoituksiin voi olla helppo samastua, ja ehkäpä tässä on juuri lätty, jonka voi vihantunteissaan kuunnella kokonaan. Suosittelen ainakin tutustumaan tähän levyyn, joka on ehdottomasti Apulannan 2000-luvun helmiä. Annetaan vielä lopuksi pisteet mukavasta maalaus-tyyppisestä kansitaiteesta.
Kuvat ovat Apulannan viimevuotisilta Lutakon keikoilta. Tähän loppuun en nyt viitsinyt mitään sinkkubiisiä laittaa, niitä kuulee kyllä radiostakin. Sen sijaan pistän itselleni mieleen jääneen kappaleen Yksinkertainen.
Levyn aloittaa pirteänpuoleinen, vasta singlenäkin ilmestynyt rallatus, jossa yhtyeen laulaja-kitaristi Toni Wirtanen laulaa nälkäisinä laahustavista voittamattomista zombeista. Zombeja-kappale edustaa sanoituksiltaan sitä kepeämpää Apista, ja kappale onkin erottuva muista hieman raskaampia aiheita käsittelevistä kappaleista. Viha, pettymys ja katkeruus ovat koko levyn ajan kuultavia teemoja, joiden mukaista kappaleiden tunnelmakin on. Wirtanen on hiljattain käynyt läpi melkoisen ihmissuhdekriisin, joka paistaa sanoituksista pitkälle. Kerrassaan loistavat sävellyksetkin antavat aihetta miettiä, pitäisikö kenties Wirtasella olla useamminkin sydänsuruja. Niin mainiota inspiraatiota hän näyttää niistä saaneen. Levy on todellakin taidetta, joka on syntynyt puhtaasta tuskasta.
Basisti Sami Lehtisen ja rumpali Sipe Santapukin soitto on perushyvää ja tuttua Apulanta-tyyliä, eikä anna aihetta erityisiin mainintoihin. Kappaleiden sovitukset sen sijaan ovat mielenkiintoisia. Monet biisit on verhoiltu mahtipontisin jousitaustoin, ja tuovatpa rajun Paaso-kappaleen vaskipuhaltimetkin hieman lisämakua levylle. Nämä Apulannalle erikoiset koristeet ovat aiempaa tärkeämmässä osassa, ja mitä luultavimmin live-yleisökin pääsee nauttimaan niistä bändin pitkäaikaisen kiertuekiippari Antti Pitkäjärven ansiosta. Levylle on päätynyt vierailemaan myös PMMP-yhtyeen laulaja Mira Luoti, joka vetää Wirtasen kanssa duettona herkän Paju-kappaleen.
Kokonaisuutena levy kuullostaa enemmän kuin mainiolta. Kappaleiden monipuolisuus ja mielenkiintoiset sanoitukset tuovat kuunneltaessa hymyn huulille. Mielenkiintoisuudesta huolimatta levyn sanoitukset käsittelevät kuitenkin hyvin samanlaisia aiheita, ja jatkuva agressiivisuuden ja pettymyksen painottaminen voivat olla pidemmän päälle ärsyttäviäkin asioita. Toisaalta sanoituksiin voi olla helppo samastua, ja ehkäpä tässä on juuri lätty, jonka voi vihantunteissaan kuunnella kokonaan. Suosittelen ainakin tutustumaan tähän levyyn, joka on ehdottomasti Apulannan 2000-luvun helmiä. Annetaan vielä lopuksi pisteet mukavasta maalaus-tyyppisestä kansitaiteesta.Kuvat ovat Apulannan viimevuotisilta Lutakon keikoilta. Tähän loppuun en nyt viitsinyt mitään sinkkubiisiä laittaa, niitä kuulee kyllä radiostakin. Sen sijaan pistän itselleni mieleen jääneen kappaleen Yksinkertainen.
"Minä haluaisin rauhaa,
mut sota tähän sieluun solmittiin.
Sota, jota kuitenkaan kukaan
ei voita koskaan."
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
Mitäs sitten kun onnistuukin?
Kirjoittaminen on mukavaa puuhaa. Siitä huolimatta se ei ole aina helppoa. Aiheiden keksiminen ei tuosta vain onnistu, ja vaikka hyviä aiheita olisi tarjolla rekkalastillinen, ei niistäkään aina kykene vääntämään mitään julkaisukelpoista materiaalia. Välillä sattuu kohdalle niitä huonojakin kirjoituspäiviä, jolloin ajatus ei juuri luista, ja flow-fiilis tuntuu matkustaneen etelään lomailemaan.
Voisi siis puhua inspiraatiokadosta. Varsin yleinen ongelma taiteilijoiden keskuudessa. Se onkin varsinainen mörkö, joka kaapista ulos tullessaan aiheuttaa hämmennystä vieden aivojesi sisäiset arkistot mukanaan. Tuo keskuuteemme kuulumaton olento täytyy kuitenkin kukistaa, mikäli mielii jatkaa eteenpäin. On vain löydettävä keinot, kuinka sen saa ajettua takaisin omaan komeroonsa. Ja vielä munalukko oveen.
Erityisen tyhjän olon aiheuttaa onnistuminen. Oletko joskus onnistunut jossain asiassa niin hyvin, että et oikein viitsisi tehdä sitä uudestaan huonomman suorituksen pelossa? Aivan niin. Mieltäni lämmittää erityisesti, kun onnistun kirjoittamaan mielestäni erinomaisen, ihmisiä puhuttelevan tekstin, joka saa vielä positiivista palautetta. Lisäksi plussaa on, jos voittoputki jatkuu useamman kirjoituksen verran. Näiden pikavoittojen jälkeen hyvän kirjoittamisen rima on kuitenkin noussut auttamattomasti korkeammalle, jolloin pelkkä arkinen turina kuullostaa mitättömältä. Uuden postauksen kirjoittaminen tuntuu vaikealta, sillä päähäni pinttyneen odotusarvon mukaan jokaisen jutun olisi oltava toistaan parempi.
On kuitenkin muistettava eräs tosiasia niin kirjoittamiseen kuin kaikkeen muuhunkin toimintaan liittyen: Huonojakin suorituksia tarvitaan. Aina ei voi voittaa, eihän jokainen pikajuoksijakaan tee jokaisella juoksullaan uutta maailmanennätystä. Omat onnistumisesi nousevat esiin juuri näiden epäonnistumisien ansiosta. Tungetaan se perfektionismi sinne perseeseen. Miten voisimmekaan valita voittajaa joukosta, jonka kaikki jäsenet olisivat kaikinpuolin täydellisiä?
Voisi siis puhua inspiraatiokadosta. Varsin yleinen ongelma taiteilijoiden keskuudessa. Se onkin varsinainen mörkö, joka kaapista ulos tullessaan aiheuttaa hämmennystä vieden aivojesi sisäiset arkistot mukanaan. Tuo keskuuteemme kuulumaton olento täytyy kuitenkin kukistaa, mikäli mielii jatkaa eteenpäin. On vain löydettävä keinot, kuinka sen saa ajettua takaisin omaan komeroonsa. Ja vielä munalukko oveen.
Erityisen tyhjän olon aiheuttaa onnistuminen. Oletko joskus onnistunut jossain asiassa niin hyvin, että et oikein viitsisi tehdä sitä uudestaan huonomman suorituksen pelossa? Aivan niin. Mieltäni lämmittää erityisesti, kun onnistun kirjoittamaan mielestäni erinomaisen, ihmisiä puhuttelevan tekstin, joka saa vielä positiivista palautetta. Lisäksi plussaa on, jos voittoputki jatkuu useamman kirjoituksen verran. Näiden pikavoittojen jälkeen hyvän kirjoittamisen rima on kuitenkin noussut auttamattomasti korkeammalle, jolloin pelkkä arkinen turina kuullostaa mitättömältä. Uuden postauksen kirjoittaminen tuntuu vaikealta, sillä päähäni pinttyneen odotusarvon mukaan jokaisen jutun olisi oltava toistaan parempi.
On kuitenkin muistettava eräs tosiasia niin kirjoittamiseen kuin kaikkeen muuhunkin toimintaan liittyen: Huonojakin suorituksia tarvitaan. Aina ei voi voittaa, eihän jokainen pikajuoksijakaan tee jokaisella juoksullaan uutta maailmanennätystä. Omat onnistumisesi nousevat esiin juuri näiden epäonnistumisien ansiosta. Tungetaan se perfektionismi sinne perseeseen. Miten voisimmekaan valita voittajaa joukosta, jonka kaikki jäsenet olisivat kaikinpuolin täydellisiä?
maanantai 27. helmikuuta 2012
Decisions
Jokainen muovaa oman elämänsä aivan itse. Rakennuspalikoina tässä mittavassa projektissa toimivat ne kaikki päätökset ja valinnat, joita läpi elämämme teemme. Hetkonen, saamme siis omilla päätöksillämme tehdä elämästämme juuri sellaisen kuin itse haluamme. Vai meneeköhän se sittenkään aivan niin?
Myöhästyessäsi linja-autosta voita valita, käveletkö perille silläkin uhalla, että seuraava linikka ajaa hetken kuluttua taas ohitsesi, vai odotatko, jolloin saatat joutua seisoskelemaan paikallasi pitkänkin tovin. Kaupan leipähyllyllä taas pohdit aivosi ruvelle miettiessäsi ottaisitko ruisleipää vai sämpylöitä. Nähdessäsi pultsarin ojan pohjalla kävelet joko kylmän viileästi ohitse tai hoidat paikalle apua. Nämä kaikki asiat ovat vain päätöksiä, joita joutuu tekemään. Vain päätöksiä. Mutta aina niiden tekeminen ei ole helppoa.
Kuinkas silloin, kun valinnan vaikeus iskee? Joskus valitseminen punaisen ja sinisen välillä tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, jolloin paras ratkaisu tuntuu olevan koko asian jättäminen tuonnemaksi. Päätösten lykkääminen on itsessään myös päätös, ja onkin helppoa antaa asioiden vain olla. Jättää koko sotku taakseen ja odottaa, kunnes se sitten joskus tulevaisuudessa kävelee vastaan. On tarpeetonta vaatia, että ihminen kykenisi tekemään kaikki valintansa välittömästi.
Valinnoilla ohjataan elämää, mutta joskus tulee tehtyä välttämättä huonojakin päätöksiä, sillä lottorivi ei aina osu kohdilleen. Oikeastaan harvemmin osuu. Mutta juuri nämä huonot päätökset tekevät elämästä mielenkiintoista. Ja olisihan se toki hieman mautonta, mikäli tietäisimme etukäteen, mihin mikäkin päätös tulee johtamaan.
Myöhästyessäsi linja-autosta voita valita, käveletkö perille silläkin uhalla, että seuraava linikka ajaa hetken kuluttua taas ohitsesi, vai odotatko, jolloin saatat joutua seisoskelemaan paikallasi pitkänkin tovin. Kaupan leipähyllyllä taas pohdit aivosi ruvelle miettiessäsi ottaisitko ruisleipää vai sämpylöitä. Nähdessäsi pultsarin ojan pohjalla kävelet joko kylmän viileästi ohitse tai hoidat paikalle apua. Nämä kaikki asiat ovat vain päätöksiä, joita joutuu tekemään. Vain päätöksiä. Mutta aina niiden tekeminen ei ole helppoa.
Kuinkas silloin, kun valinnan vaikeus iskee? Joskus valitseminen punaisen ja sinisen välillä tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, jolloin paras ratkaisu tuntuu olevan koko asian jättäminen tuonnemaksi. Päätösten lykkääminen on itsessään myös päätös, ja onkin helppoa antaa asioiden vain olla. Jättää koko sotku taakseen ja odottaa, kunnes se sitten joskus tulevaisuudessa kävelee vastaan. On tarpeetonta vaatia, että ihminen kykenisi tekemään kaikki valintansa välittömästi.
Valinnoilla ohjataan elämää, mutta joskus tulee tehtyä välttämättä huonojakin päätöksiä, sillä lottorivi ei aina osu kohdilleen. Oikeastaan harvemmin osuu. Mutta juuri nämä huonot päätökset tekevät elämästä mielenkiintoista. Ja olisihan se toki hieman mautonta, mikäli tietäisimme etukäteen, mihin mikäkin päätös tulee johtamaan.
sunnuntai 19. helmikuuta 2012
After all the time runs too fast
Lähteminen on aina vaikeinta. Monien elämässä tulee varmasti hetkiä, jolloin uudesta ovesta on astuttava haparoiden sisään, samalla kun kaikki vanha jää taakse. Joskus tällaiset hetket tuntuvat hyvin kaukaisilta, eikä niiden saapuminen näytä lainkaan realistiselta. Vaan yhtäkkiä sitä tajuaakin, että tässä sitä ollaan matkalla eteenpäin yksikiskoisella radalla, jossa suunnan vaihtaminen ei enää onnistukkaan.
Ei sitä heti osannut ymmärtää, että tähän ne koulupäivät tosiaan loppuvat. Lukuloma alkaa ja kouluun on mentävä enää kokeiden merkeissä. Viimeiset viikot olivat tosin varsinaista tuskailua ja koulusta vain halusi pois mahdollisimman nopeasti. Kaikesta tästä huolimatta olo on nyt hyvin haikea. Tuntuu, että jotenkin sitä vain haluaisi kuitenkin takaisin. Olen suorastaan ymmälläni, kuinka asiat liikuttavat minua näin.
Kahdessa ja puolessa vuodessa ehtii tapahtua yllättävän paljon asioita. Muistoja tuon lukion aikana on kerääntynyt rekkalasteittain, eikä niitä voi enää kärrätä pois. Ne ovatkin sitten se ainoa, mitä jää jäljelle. Kaikki ne hyvät hetket, juhlat, joulunäytelmä, wanhojen tanssit, achtungit kirjastossa, viimeiset hulinaviikot abina... Mahtavaa aikaa.
Sitten ovat tietysti ne lukuisat ystävät, kaverit ja koulutoverit, joita tunnun kaipaavan jo nyt. Jopa niitä kaikkein rasittavimpia apinoita, jotka saivat teepannun kiehumaan harva se kerta. Ikävä on jopa sitä päänauontaa, jota sain ärsyttävästä luonteestani johtuen kuulla hyvinkin usein. Se kaikki tuntui vaan niin normaalilta. Usein satuin miettimään, että enhän minä tänne kuulu. Nyt lähdön jälkeen huomaan, että kuuluin sittenkin.
Loppujen lopuksi elämä jatkuu aina eteenpäin, kohti uusia elämää suurempia hetkiä. Ajat muuttuvat, me kaikki olemme vain muutoksen uhreja. Vai opetuslapsia? Sen saamme päättää itse. Meidän on vain roikuttava köydestä kiinni pitäen muutosten tuulten piiskatessa vasten kasvoja. Kyllä ne siitä joskus tyyntyvät, ainakin hetkeksi.
Jos te koululaiset luette tätä, haluan vielä kiittää teitä kaikkia niistä hetkistä, joita koulussa ja sen ulkopuolella saimme yhdessä viettää. Toivottavasti tarinaa on vielä jäljellä, eikä lopputekstien aika ole vielä. Ne ovat nimittäin usein pitkästyttävää katsottavaa.
Tällä hetkellä päässäni soi useita tunnetilaani kuvaavia kappaleita, mutta päätin valita tämän Suurlähettiläiden pirteän rallatuksen, sillä juuri tämän kappaleen soitettuamme jätimme hyvästit koulullemme.
Kiitos Norssi 2009-2012
Ei sitä heti osannut ymmärtää, että tähän ne koulupäivät tosiaan loppuvat. Lukuloma alkaa ja kouluun on mentävä enää kokeiden merkeissä. Viimeiset viikot olivat tosin varsinaista tuskailua ja koulusta vain halusi pois mahdollisimman nopeasti. Kaikesta tästä huolimatta olo on nyt hyvin haikea. Tuntuu, että jotenkin sitä vain haluaisi kuitenkin takaisin. Olen suorastaan ymmälläni, kuinka asiat liikuttavat minua näin.
Kahdessa ja puolessa vuodessa ehtii tapahtua yllättävän paljon asioita. Muistoja tuon lukion aikana on kerääntynyt rekkalasteittain, eikä niitä voi enää kärrätä pois. Ne ovatkin sitten se ainoa, mitä jää jäljelle. Kaikki ne hyvät hetket, juhlat, joulunäytelmä, wanhojen tanssit, achtungit kirjastossa, viimeiset hulinaviikot abina... Mahtavaa aikaa.
Sitten ovat tietysti ne lukuisat ystävät, kaverit ja koulutoverit, joita tunnun kaipaavan jo nyt. Jopa niitä kaikkein rasittavimpia apinoita, jotka saivat teepannun kiehumaan harva se kerta. Ikävä on jopa sitä päänauontaa, jota sain ärsyttävästä luonteestani johtuen kuulla hyvinkin usein. Se kaikki tuntui vaan niin normaalilta. Usein satuin miettimään, että enhän minä tänne kuulu. Nyt lähdön jälkeen huomaan, että kuuluin sittenkin.
Loppujen lopuksi elämä jatkuu aina eteenpäin, kohti uusia elämää suurempia hetkiä. Ajat muuttuvat, me kaikki olemme vain muutoksen uhreja. Vai opetuslapsia? Sen saamme päättää itse. Meidän on vain roikuttava köydestä kiinni pitäen muutosten tuulten piiskatessa vasten kasvoja. Kyllä ne siitä joskus tyyntyvät, ainakin hetkeksi.
Jos te koululaiset luette tätä, haluan vielä kiittää teitä kaikkia niistä hetkistä, joita koulussa ja sen ulkopuolella saimme yhdessä viettää. Toivottavasti tarinaa on vielä jäljellä, eikä lopputekstien aika ole vielä. Ne ovat nimittäin usein pitkästyttävää katsottavaa.
Tällä hetkellä päässäni soi useita tunnetilaani kuvaavia kappaleita, mutta päätin valita tämän Suurlähettiläiden pirteän rallatuksen, sillä juuri tämän kappaleen soitettuamme jätimme hyvästit koulullemme.
Kiitos Norssi 2009-2012
lauantai 11. helmikuuta 2012
Kalliiksi käy!
Eipä tainnut kirjoittaja tulevaa arvata, kun silloin 16-vuotiaana pojankloppina asteli uuden koulun ovista sisään lukiokoulutus mielessään. Valmistuminen tuntui kaukaiselta haaveelta, jota ei suuremmin tullut ajatelleeksi. Vaan nopeasti aika riensi, ja nyt voidaankin vain todeta, että tässä sitä ollaan. Kolme päivää koulua jäljellä, sitten penkkarit, risteily ja lomille. Varsinainen koulu siis loppuu, sen kauan tavoitellun lakin edessä on enää se suuri koetus.
Mutta mikä olikaan se asia, jota kirjoittaja ei arvannut? No tietysti se, kuinka käsittämättömästi koulun päättäminen kurittaakaan lompakkoa! On kaikenmaailman rahareikää, ja lisää tuntuu tulevan jatkuvasti. Täytyy maksaa penkkarirekat, -puvut ja -karkit ynnä muut kertakäyttöiset hauskuudet. Sitten uhkaavasti huojuvaan laskukasaan pamahtaa vielä se abihuppari, ja kronikkakin täytyisi vielä hankkia. Mikäli edustaisin vastakkaista sukupuolta, olisi minun hankittava näihin penkinpainajaisiin vielä kansallispukukin. Huh huh, onneksi olen mies. Lohdutukseksi naisia kohtaan voin kuitenkin todeta, että ei se syksyllä ostamani ylppäripukukaan ihan halpa ollut.
Lopuksi täytyy muistaa vielä se merkittävin rahaimuri. Se risteily. Kuljetuksineen tämän yhden yön mittaisen risteilyn kustannukset nousemat lähemmäs pariasataa euroa. Laivan hintatasoa en rohkene vielä edes ajatella. On pöyristyttävää, miten rahastus voidaan viedä näin pitkälle. Markkinoinnin periaatteet tuntevat tietävät, että hinta määräytyy kysynnän mukaan. Abiristeily on tietysti monille lukion kohokohta, ja onhan se melkoinen once-in-a-lifetime -kokemus. Koko laiva täynnä nuoria juhlahumussa, kyllähän sinne kaikki haluavat, eikä hinnalla siis liene suurtakaan väliä. Mielestäni hinnat ovat silti hieman epäreiluja, ottaen huomioon, että tavallisen risteilyn kykenee maksamaan kaksinumeroisella summalla.
Kuinka pitkälle tällainen rahastus voidaan viedä? Missä tulee raja vastaan? Raja, jolloin opiskelijabudjetilla elävän nuoren lompuuki kokee tuskaisen nälkäkuoleman? Moni on varmasti tuskaillut samaa. Mutta mikäli koulun päättymisestä haluaa tehdä näyttävän, on siihen sijoitettava hieman (ja vähän enemmänkin) pääomaa.
On kuitenkin hyvä muistaa, että eihän ketään pakoteta hyppäämään mukaan tähän rahamyllyyn. Mitkään mainituista kustannuksista eivät ole absoluuttisen pakollisia, halutessaan valmistumisesta voi suoriutua myös lähemmäs nollabudjetilla. Mutta kerrankos täällä eletään, eikä lukion päättäminenkään aivan jokapäiväinen tapahtuma ole. Oman mielipiteeni mukaan on siis vähintäänkin tarpeellista avata ne tiukimmatkin rahahanat ja rällätä oikein kunnolla. Eiköhän siis laiteta elämämme parhaat pirskeet pystyyn ja mietitä huomista vasta myöhemmin.
Mutta mikä olikaan se asia, jota kirjoittaja ei arvannut? No tietysti se, kuinka käsittämättömästi koulun päättäminen kurittaakaan lompakkoa! On kaikenmaailman rahareikää, ja lisää tuntuu tulevan jatkuvasti. Täytyy maksaa penkkarirekat, -puvut ja -karkit ynnä muut kertakäyttöiset hauskuudet. Sitten uhkaavasti huojuvaan laskukasaan pamahtaa vielä se abihuppari, ja kronikkakin täytyisi vielä hankkia. Mikäli edustaisin vastakkaista sukupuolta, olisi minun hankittava näihin penkinpainajaisiin vielä kansallispukukin. Huh huh, onneksi olen mies. Lohdutukseksi naisia kohtaan voin kuitenkin todeta, että ei se syksyllä ostamani ylppäripukukaan ihan halpa ollut.
Lopuksi täytyy muistaa vielä se merkittävin rahaimuri. Se risteily. Kuljetuksineen tämän yhden yön mittaisen risteilyn kustannukset nousemat lähemmäs pariasataa euroa. Laivan hintatasoa en rohkene vielä edes ajatella. On pöyristyttävää, miten rahastus voidaan viedä näin pitkälle. Markkinoinnin periaatteet tuntevat tietävät, että hinta määräytyy kysynnän mukaan. Abiristeily on tietysti monille lukion kohokohta, ja onhan se melkoinen once-in-a-lifetime -kokemus. Koko laiva täynnä nuoria juhlahumussa, kyllähän sinne kaikki haluavat, eikä hinnalla siis liene suurtakaan väliä. Mielestäni hinnat ovat silti hieman epäreiluja, ottaen huomioon, että tavallisen risteilyn kykenee maksamaan kaksinumeroisella summalla.
Kuinka pitkälle tällainen rahastus voidaan viedä? Missä tulee raja vastaan? Raja, jolloin opiskelijabudjetilla elävän nuoren lompuuki kokee tuskaisen nälkäkuoleman? Moni on varmasti tuskaillut samaa. Mutta mikäli koulun päättymisestä haluaa tehdä näyttävän, on siihen sijoitettava hieman (ja vähän enemmänkin) pääomaa.
On kuitenkin hyvä muistaa, että eihän ketään pakoteta hyppäämään mukaan tähän rahamyllyyn. Mitkään mainituista kustannuksista eivät ole absoluuttisen pakollisia, halutessaan valmistumisesta voi suoriutua myös lähemmäs nollabudjetilla. Mutta kerrankos täällä eletään, eikä lukion päättäminenkään aivan jokapäiväinen tapahtuma ole. Oman mielipiteeni mukaan on siis vähintäänkin tarpeellista avata ne tiukimmatkin rahahanat ja rällätä oikein kunnolla. Eiköhän siis laiteta elämämme parhaat pirskeet pystyyn ja mietitä huomista vasta myöhemmin.
torstai 2. helmikuuta 2012
Tervetuloa paratiisiin!
Niin se sitten alkoi. Nimittäin maailman kalleimmaksi nimetty TV-sarja Terra Nova. Tämän kauan odotetun sarjan on tuottanut maailmanluokan ohjaaja Steven Spielberg, mikä nosti odotukset varsin korkealle. Rahalla saa ja hevosella pääsee. Tässä tapauksessa rahan kanssa ei ole kitsasteltu, ja hevosena toimii itse Spielberg.
Tarinan ideassa on havaittavissa selvästi jonkin asteista ympäristöpropagandaa. Tämän amerikkalaisen scifi-draaman alussa eletään vuoden 2149 saastuneessa maailmassa. Ylikansoittuminen ja ilman huonontunut laatu alkavat käydä kuolemanvaaralliseksi ongelmaksi, ja eläminen on miltei mahdotonta. Ainoa keino selvitä on matkata 85 miljoonaa vuotta ajassa taakse päin Terra Nova -nimiseen siirtokuntaan. Aivan, aikaan jolloin dinosaurukset elivät. Sarjan keskeisessä osassa pyörii Shannonien perhe, joka muuttaa tähän kyseiseen paikkaan. Terran Novaa pidetään paratiisina, mutta myöhemmin alkaa käydä selväksi, ettei paikka olekaan aivan sitä, miltä se aluksi näyttää. Ensimmäisen jakson peruusteella tarkempaa juonta ja tulevia tapahtumia on vaikea lähteä tämän tarkemmin availemaan, mutta jännitystä on varmasti tulossa.
Elokuvan miljöö on hyvinkin kiehtovan näköistä Jurassic park -tyylistä eksoottista luontoa. Jo pelkästään upeiden maisemien takia sarja on katsomisen arvoinen. Ulkoasu on siis hyvinkin kunnossa, ja huomaa kuinka sarjan visuaalisuuten on panostettu. Dinosaurusten aitous ei tosin yllä aivan Jurassic Parkin tasolle, mutta ottaen huomioon, että kyseessä on TV-sarja, ei tulos ole lainkaan huono.
MTV3 on selvästi panostanut sarjauutuuteen. Mainoksia pyörii runsain määrin ja lähetysaika on laitettu suoraan lauantai-illan primetimeen. Tämähän on melkoisen riski veto, sillä muut kanavat tarjoavat laajan litanian erilaisia elokuvia samoihin aikoihin. Maikkari näyttää kuitenkin luottavan sarjaan, ja toki itsekin uskon katsojia riittävän.
Mikäli missasitte sarjan avausjakson viime lauantaina, ei hätää: Jakso on katsottavissa vielä MTV3 katsomossa. Sarja vaikuttaa kaikin puolin odotusten mukaiselta, ja itse en ainakaan aio jättää tulevaa jännitystä väliin. Steven Spielberg on jälleen lunastanut lupauksensa.
Tarinan ideassa on havaittavissa selvästi jonkin asteista ympäristöpropagandaa. Tämän amerikkalaisen scifi-draaman alussa eletään vuoden 2149 saastuneessa maailmassa. Ylikansoittuminen ja ilman huonontunut laatu alkavat käydä kuolemanvaaralliseksi ongelmaksi, ja eläminen on miltei mahdotonta. Ainoa keino selvitä on matkata 85 miljoonaa vuotta ajassa taakse päin Terra Nova -nimiseen siirtokuntaan. Aivan, aikaan jolloin dinosaurukset elivät. Sarjan keskeisessä osassa pyörii Shannonien perhe, joka muuttaa tähän kyseiseen paikkaan. Terran Novaa pidetään paratiisina, mutta myöhemmin alkaa käydä selväksi, ettei paikka olekaan aivan sitä, miltä se aluksi näyttää. Ensimmäisen jakson peruusteella tarkempaa juonta ja tulevia tapahtumia on vaikea lähteä tämän tarkemmin availemaan, mutta jännitystä on varmasti tulossa.
MTV3 on selvästi panostanut sarjauutuuteen. Mainoksia pyörii runsain määrin ja lähetysaika on laitettu suoraan lauantai-illan primetimeen. Tämähän on melkoisen riski veto, sillä muut kanavat tarjoavat laajan litanian erilaisia elokuvia samoihin aikoihin. Maikkari näyttää kuitenkin luottavan sarjaan, ja toki itsekin uskon katsojia riittävän.
Mikäli missasitte sarjan avausjakson viime lauantaina, ei hätää: Jakso on katsottavissa vielä MTV3 katsomossa. Sarja vaikuttaa kaikin puolin odotusten mukaiselta, ja itse en ainakaan aio jättää tulevaa jännitystä väliin. Steven Spielberg on jälleen lunastanut lupauksensa.
lauantai 28. tammikuuta 2012
Viiksekkäät veijarit
Jos kyseinen otsikko aiheuttaa teille lukijoille mielikuvan meksikolaisista amigoista, jotka ponchot päällä ratsastavat auringonlaskuun, Super Mariosta tai VR:n konduktoorista nimeltä viiksi-Pete, voitte olla huoletta. Niillä ei nimittäin ole minkäänlaista yhtymää tämänpäiväiseen tekstiin. Nyt keskitytään nimittäin kotieläimiin.
Nöpö, Napsu ja Nappula
Haluaisin siis esitellä teille nämä veikeät lemmikkimme, gerbiilit. Pikkuiset veijarit saapuivat meille kutakuinkin vuosi sitten, jolloin ne Keljon Faunattaresta kävimme hakemassa. Silloin ne olivat aivan pieniä, juurikin sen ikäisiä, kuin ne aikaisintaan saa omistajille luovuttaa. Mutta valitettavasti kaikki kasvavat, niin myös nämä eläimet. Niistä onkin tullut varsin valtavia, ja ruoan kulutus on jäätävän suurta.
Nimesimme pienet jyrsijät leikkisästi nimin Nöpö, Napsu ja Nappula. Yleisesti käytämme kuitenkin koko kööristä yksinkertaisesti vain nimeä Hiiret. Tämä saattaa hyvinkin pitkälti johtua siitä, että ulkonäollisesti gerbiili muistuttaa paljon tavallista hiirtä. Ulkonäkö voi kuitenkin olla hämäävä, sillä suvullisesti näillä eläimillä on hyvin vähän tekemistä hiiren kanssa. Gerbiilit ovat enemmänkin sukua myyrälle, ja virallisempi nimi niille onkin hyppymyyrä.
Luonteeltaan nämä pienet veijarit ovat melko anarkisteja. Ne syövät kaiken, mitä terraarioon laittaa. Terraarion ovien tai juomapullon paukuttaminen seinää vasten on myös hyvin tavallista, ja tästä johtuva mekkala on yllättävän suuri. Eikä tuo pahvien rouskuttaminenkaan mitään hiljaista puuhaa ole. Kapinafiiliksellä varustetut työmyyrät ovatkin useasti valvottaneet öisin pikkuveljeäni, jonka huoneessa ne asustavat. Gerbiilin päivärytmi ei nimittäin ole samankaltainen kuin meillä ihmisillä. Ne elävät suurinpiirtein neljän tunnin yö-päivä jaksoissa.
Lemmikkieläimenä gerbiili on varsin helppohoitoinen. Asuinpaikaksi gerbiilille käy hyvin terraario, jonka pohjalla on eläimille tarkoitettua purua. Terraario kannattaa pestä perusteellisesti vähintään kerran kuukaudessa, samalla purut on myös vaihdettava. Eläimille on tarjottava lisäksi myös jonkin sortin mökki nukkumista varten ja paljon viihdykettä. Muunmuassa puusta rakennetut tasot ovat omiaan tähän tarkoitukseen. Muovia ei suositella, sillä gerbiilit ovat varsinaisia kaivinkoneita ja saattavat hyvinkin nopeasti syödä kyseisestä materiialista valmistettuja esineitä. Ja muovihan ei luonnollisesti edistä mahan hyvinvointia. Oksia, pahvia ja vessapaperirullia kannattaa myös tarjota runsaasti, sillä niiden rouskuttaminen on gerbiilien elämäntyötä. Melko yksinkertaista elämää, sanon minä.
Ruuaksi gerbiileille käy eläinkaupasta saatava gerbiilinmuona tai ruokapelletit. Silloin tällöin on hyvä antaa myös jotakin tuoretta, kuten kurkkua tai porkkanaa. Erityistä herkkua gerbiileille ovat auringonkukansiemenet ja pähkinät, mutta rasvaisuuden takia niitä ei pidä antaa kovinkaan paljon. Syömisen vastapainoksi gerbiilit tarvitsevat myös "urheilua", eli säännöllisin väliajoin ne on päästettävä huoneen lattialle juoksentelemaan. Siellä ne sitten leikkisästi vipeltävät ja ottavat välillä vähän painimatsia toistensa kanssa.
Helppohoitoisuutensa ja aktiivisuutensa vuoksi gerbiilit ovat hyvin yleisiä lemmikkieläimiä. Täytyy myös sanoa, että niiden vipellys tarjoaa paljon iloa päivää. mainittakoon vielä, että lemmikeiksi ne ovat myös varsin edullisia, hinta pyörii 20-30€:n paikkeilla. Vaikka eihän eläintä tietenkään hinnan perusteella hankita. Gerbiili on myös laumaeläin, joten niitä on hankittava aina vähintään kaksi, mielellään vielä samasta poikueesta.
 |
| Seuraavalla tekstillä ei ole minkäänlaista tekemistä tämän kuvan kanssa. |
Nöpö, Napsu ja Nappula
Haluaisin siis esitellä teille nämä veikeät lemmikkimme, gerbiilit. Pikkuiset veijarit saapuivat meille kutakuinkin vuosi sitten, jolloin ne Keljon Faunattaresta kävimme hakemassa. Silloin ne olivat aivan pieniä, juurikin sen ikäisiä, kuin ne aikaisintaan saa omistajille luovuttaa. Mutta valitettavasti kaikki kasvavat, niin myös nämä eläimet. Niistä onkin tullut varsin valtavia, ja ruoan kulutus on jäätävän suurta.
Nimesimme pienet jyrsijät leikkisästi nimin Nöpö, Napsu ja Nappula. Yleisesti käytämme kuitenkin koko kööristä yksinkertaisesti vain nimeä Hiiret. Tämä saattaa hyvinkin pitkälti johtua siitä, että ulkonäollisesti gerbiili muistuttaa paljon tavallista hiirtä. Ulkonäkö voi kuitenkin olla hämäävä, sillä suvullisesti näillä eläimillä on hyvin vähän tekemistä hiiren kanssa. Gerbiilit ovat enemmänkin sukua myyrälle, ja virallisempi nimi niille onkin hyppymyyrä.
 |
| Napsu |
Lemmikkieläimenä gerbiili on varsin helppohoitoinen. Asuinpaikaksi gerbiilille käy hyvin terraario, jonka pohjalla on eläimille tarkoitettua purua. Terraario kannattaa pestä perusteellisesti vähintään kerran kuukaudessa, samalla purut on myös vaihdettava. Eläimille on tarjottava lisäksi myös jonkin sortin mökki nukkumista varten ja paljon viihdykettä. Muunmuassa puusta rakennetut tasot ovat omiaan tähän tarkoitukseen. Muovia ei suositella, sillä gerbiilit ovat varsinaisia kaivinkoneita ja saattavat hyvinkin nopeasti syödä kyseisestä materiialista valmistettuja esineitä. Ja muovihan ei luonnollisesti edistä mahan hyvinvointia. Oksia, pahvia ja vessapaperirullia kannattaa myös tarjota runsaasti, sillä niiden rouskuttaminen on gerbiilien elämäntyötä. Melko yksinkertaista elämää, sanon minä.
 |
| Nöpö |
 |
| Nappula |
torstai 19. tammikuuta 2012
Pikavauhtia läpi elämän
"Hiljaa hyvä tulee", sanoo vanha sananlasku. Tämä viisaus tuntuu kuitenkin nykypäivänä auttamattomasti vanhentuneelta. Ihmisillä on jatkuvasti olevinaan kiire joka paikkaan, ja suorituspaineet kasautuvat taakaksi harteille. Mitään ei sovi tehdä rauhassa, sillä deadline häämöttää jo uhkaavasti horisontissa Elämä muistuttaa lähinnä suurta juoksukilpailua, jossa jokainen haluaa ehtiä maaliin ensimmäisenä. Kunpa vain ei kunto loppuisi.
Maailma tuntuu jyräävän meidät nuoret opiskelijat maan tasalle. Käynnissä on jatkuva painostus nopeaan työskentelyyn, opinnot vain alta pois ja heti työelämään kansantaloutta kasvattamaan. Miettimisaikaa ei tarjota, ja mielenterveyden kestävyys käy kovilla kierroksilla jäätävän paineen kasvaessa. Mutta ei auta, valtio on kuin kone, joka täytyy pitä käynnissä. Ihmiset ovat vain yhteiskunta-nimisen masiinan korvattavissa olevia rattaita, mikä viestii selvästi individualismin rappeutumisesta. Yksilölle ei ole tilaa, ja koneiden käydessä täydellä teholla kukaan ei ehdi kuuntelemaan.
Elämässä pärjäävät vain ne määrätietoiset suorittaja-persoonat, joille alusta asti kaikki on selvää. Nämä kokemuksia keräävät sankarit pyrkivät täysin voimin maaliin saakka luututen samalla lattioita niillä heikoilla, jotka haahuilevat eksyksissä suuren maailman syövereissä. Mikäs siinä jos pölystä tykkää. Mutta kaikki eivät kykene tällaiseen nopean toiminnan elämään. Toiset tarvitsevat aikaa. Aikaa, jota yhteiskunnan painostuksesta johtuen on vaikeaa saada.
Ei ole helppoa toimia, kun tuntee jatkuvasti jonkun hengittävän niskaan. Joskus paineet kasvavat niin suuriksi, että tekisi mieli valmistuessa napata puistokemistin paperit kouraan ja kirjautua töihin ensimmäiselle vapaalle puistonpenkille. Siinä teille sitä työelämää. Oletteko sitten tyytyväisiä?
Tottahan toki on aina mahdollista valita se pikareitti. Tehdä harkitsemattomia valintoja tulevaisuuden suhteen, hoitaa opinnot ja hakeutua töihin mahdollisimman nuorena. Olettaen tietysti että sitä myös tarjotaan. Siinä sitten parikymmentä vuotta työpöydän takana epämukavalla tuolilla istuneena voi itsekseen miettiä että hellurei, tässäkö se elämä nyt oli? Olisiko kenties pitänyt tehdä jotakin toisin?
Miksi suotta kiirehtiä? Ihmiselämän aikana ehtii kyllä touhuamaan monenlaista ilman kiirettäkin. Välillä on hyvä pysähtyä hetkeksi, hengähtää syvään, ja ajatella ajan kanssa mihin suuntaan sitä risteyksessä kääntyykään. Ihmisellä on mielestäni selvä oikeus nauttia nuoruudestaan, sillä se on ohimenevää. Tottakai kohtuus täytyy pitää mielessä, sillä ei se liiallinen lorviminenkaan hyvää tee. Mutta mihinkäs tässä kiire valmiissa maailmassa, ei se minnekään ole katoamassa (ainakaan meidän elinaikanamme). Työ on aikuisten juttu. Pysytään me lapset vaan kotosalla kasvamassa, niin ei tarvitse pyöriä jaloissa kun isot sedät paiskivat hommia.
Maailma tuntuu jyräävän meidät nuoret opiskelijat maan tasalle. Käynnissä on jatkuva painostus nopeaan työskentelyyn, opinnot vain alta pois ja heti työelämään kansantaloutta kasvattamaan. Miettimisaikaa ei tarjota, ja mielenterveyden kestävyys käy kovilla kierroksilla jäätävän paineen kasvaessa. Mutta ei auta, valtio on kuin kone, joka täytyy pitä käynnissä. Ihmiset ovat vain yhteiskunta-nimisen masiinan korvattavissa olevia rattaita, mikä viestii selvästi individualismin rappeutumisesta. Yksilölle ei ole tilaa, ja koneiden käydessä täydellä teholla kukaan ei ehdi kuuntelemaan.
Elämässä pärjäävät vain ne määrätietoiset suorittaja-persoonat, joille alusta asti kaikki on selvää. Nämä kokemuksia keräävät sankarit pyrkivät täysin voimin maaliin saakka luututen samalla lattioita niillä heikoilla, jotka haahuilevat eksyksissä suuren maailman syövereissä. Mikäs siinä jos pölystä tykkää. Mutta kaikki eivät kykene tällaiseen nopean toiminnan elämään. Toiset tarvitsevat aikaa. Aikaa, jota yhteiskunnan painostuksesta johtuen on vaikeaa saada.
Ei ole helppoa toimia, kun tuntee jatkuvasti jonkun hengittävän niskaan. Joskus paineet kasvavat niin suuriksi, että tekisi mieli valmistuessa napata puistokemistin paperit kouraan ja kirjautua töihin ensimmäiselle vapaalle puistonpenkille. Siinä teille sitä työelämää. Oletteko sitten tyytyväisiä?
Tottahan toki on aina mahdollista valita se pikareitti. Tehdä harkitsemattomia valintoja tulevaisuuden suhteen, hoitaa opinnot ja hakeutua töihin mahdollisimman nuorena. Olettaen tietysti että sitä myös tarjotaan. Siinä sitten parikymmentä vuotta työpöydän takana epämukavalla tuolilla istuneena voi itsekseen miettiä että hellurei, tässäkö se elämä nyt oli? Olisiko kenties pitänyt tehdä jotakin toisin?
Miksi suotta kiirehtiä? Ihmiselämän aikana ehtii kyllä touhuamaan monenlaista ilman kiirettäkin. Välillä on hyvä pysähtyä hetkeksi, hengähtää syvään, ja ajatella ajan kanssa mihin suuntaan sitä risteyksessä kääntyykään. Ihmisellä on mielestäni selvä oikeus nauttia nuoruudestaan, sillä se on ohimenevää. Tottakai kohtuus täytyy pitää mielessä, sillä ei se liiallinen lorviminenkaan hyvää tee. Mutta mihinkäs tässä kiire valmiissa maailmassa, ei se minnekään ole katoamassa (ainakaan meidän elinaikanamme). Työ on aikuisten juttu. Pysytään me lapset vaan kotosalla kasvamassa, niin ei tarvitse pyöriä jaloissa kun isot sedät paiskivat hommia.
torstai 12. tammikuuta 2012
Kiittämättömyys on maailman palkka
"Bussi tuli taas myöhässä, helvetti ku oli paskaa ruokaa taas, en saanu taaskaan kaikkee mitä halusin..". Maailmassa on havaittavissa runsaasti silkkaa marinaa suuremmalla mittakaavalla katsottuna mitättömistä asioista. Ihmiset keskittyvät vain omiin haluihinsa, työntävät päänsä syvälle perseensä uumeniin eivätkä osaa katsoa ympärilleen. Kaikki se, mitä meillä on, tuntuu jäävän puutteiden varjoon, mistään ei osata iloita.
Elämän perusarvoja, kuten ihmisoikeuksia, vapautta, perhettä, kotia ja jokapäiväistä ruokaa pidetään itsestäänselvyyksinä, joista ei osata enää nauttia. Välillä olisi hyvä kääntää pää vähempiosaisia kohti. Kuinka ihmeessä ne, joilla kyseisiä asioita ei vakiona löydy, selviävät arjen hämäristä hetkistä? Ovatko hekin aivan maansa myyneitä, kun linja-auto saapuu hetken myöhässä tai kun nakkikioskin jono mutkittelee kymmenien metrien mittaisena? Ampuvatko he aivonsa pihalle? No, ehkä joku saattaa niinkin valitettavasti tehdä, mutta suurin osa taistelee. He eivät luovuta, koska on jotakin, jonka vuoksi taistella. Unelma paremmasta tulevaisuudesta. Ja meidän päivämme on pilalla, koska ruisleipä on liian kovaa.
Tottakai ylempi teksti on hurjasti kärjistetty ja liioiteltu. Emmehän me toki aina unohda, mitä meillä on, mutta valituksen määrä on silti päätähuimaava. Valitukselle löytyy kuitenkin syitä. Pieni marmatus hiirenkokoisista asioista on hyvä keino purkaa paineita ja estää näin suuremman raivon muodostuminen. Valittaminen toimii kuten nyrkkeilysäkki. Sitä kun kunnolla mätkii, huomaa taas asioiden olevan ainakin vähän paremmin mallillaan. Turhautuneisuus on luonnollinen osa ihmisyyttä, ja sen purkamiseen on löydettävä oikeat keinot.
Tunnistatko kenties itsesi tästä tekstistä? Minä ainakin näen itseni hyvin selvästi. En tietenkään vain siksi, että teksti on omaa kädenjälkeäni, vaan siksi, että minulla on tapana käyttäytyä juurikin aiemmin mainitsemallani tavalla. Eikä siinä kai mitään väärää ole, ihmisiähän me vain olemme. Muistakaa että valittaminen on ihan okei, kunhan pysytään hyvän maun rajoissa, eikä raivota jatkuvasti samoista asioista. Täytyy myös muistaa pienen pieni ero valittamisen ja mielipiteen ilmaisun välillä. Joka tapauksessa maailma tarvitsee valitusta, mutta kiitollisuutta ei sovi silti unohtaa. Muistuttakaa siis jatkossa(kin) itseänne siitä, mitä teillä jo on, ja ajatelkaa, että jollakin saattaa mennä vielä huonommin. Kyllä se päivä siitä paranee. Lopuksi vielä Michael Monroen asiayhteyteen sopiva kappale.
Elämän perusarvoja, kuten ihmisoikeuksia, vapautta, perhettä, kotia ja jokapäiväistä ruokaa pidetään itsestäänselvyyksinä, joista ei osata enää nauttia. Välillä olisi hyvä kääntää pää vähempiosaisia kohti. Kuinka ihmeessä ne, joilla kyseisiä asioita ei vakiona löydy, selviävät arjen hämäristä hetkistä? Ovatko hekin aivan maansa myyneitä, kun linja-auto saapuu hetken myöhässä tai kun nakkikioskin jono mutkittelee kymmenien metrien mittaisena? Ampuvatko he aivonsa pihalle? No, ehkä joku saattaa niinkin valitettavasti tehdä, mutta suurin osa taistelee. He eivät luovuta, koska on jotakin, jonka vuoksi taistella. Unelma paremmasta tulevaisuudesta. Ja meidän päivämme on pilalla, koska ruisleipä on liian kovaa.
Tottakai ylempi teksti on hurjasti kärjistetty ja liioiteltu. Emmehän me toki aina unohda, mitä meillä on, mutta valituksen määrä on silti päätähuimaava. Valitukselle löytyy kuitenkin syitä. Pieni marmatus hiirenkokoisista asioista on hyvä keino purkaa paineita ja estää näin suuremman raivon muodostuminen. Valittaminen toimii kuten nyrkkeilysäkki. Sitä kun kunnolla mätkii, huomaa taas asioiden olevan ainakin vähän paremmin mallillaan. Turhautuneisuus on luonnollinen osa ihmisyyttä, ja sen purkamiseen on löydettävä oikeat keinot.
Tunnistatko kenties itsesi tästä tekstistä? Minä ainakin näen itseni hyvin selvästi. En tietenkään vain siksi, että teksti on omaa kädenjälkeäni, vaan siksi, että minulla on tapana käyttäytyä juurikin aiemmin mainitsemallani tavalla. Eikä siinä kai mitään väärää ole, ihmisiähän me vain olemme. Muistakaa että valittaminen on ihan okei, kunhan pysytään hyvän maun rajoissa, eikä raivota jatkuvasti samoista asioista. Täytyy myös muistaa pienen pieni ero valittamisen ja mielipiteen ilmaisun välillä. Joka tapauksessa maailma tarvitsee valitusta, mutta kiitollisuutta ei sovi silti unohtaa. Muistuttakaa siis jatkossa(kin) itseänne siitä, mitä teillä jo on, ja ajatelkaa, että jollakin saattaa mennä vielä huonommin. Kyllä se päivä siitä paranee. Lopuksi vielä Michael Monroen asiayhteyteen sopiva kappale.
"I used to whine and I used to complain, but we've all seen a little rain"
maanantai 9. tammikuuta 2012
"Elämä potkii päähän ja panee perseeseen"
Lukijoiden pyynnöstä seuraavassa tekstissä kerron hieman äskettäin toteutetusta matkasta Kokkola Rock Cityyn ja takaisin. Kerron hieman matkan kulusta, meiningistä ja muista ultimaattisista kommelluksista, joita matkaan sisältyi runsaasti. On hieman kyseenalaista, mitkä asiat ovat julkaisukelpoisia, joten yritän pitää asioissa jonkinlaisen kohtuuden ja turvautua rankimpien tapahtumien kohdalla sensuuriin. Joka tapauksessa reissu oli suuri menestys, jota ei valitettavasti pelkin sanoin saa kuvailtua. Seuraava teksti on toiveiden takia valitettavasti hyvin pitkä, mutta koittakaa jaksaa lukea. Kuvia reissulta ei ole kahdesta syystä: a) ei ollut kameraa b) kuvat eivät kuitenkaan olisi julkaisukelpoisia.
Päivä 1
Torstaina 5. päivä Tammikuuta minä, Rässisetä, Campbell, Western Movies ja RockNRoll-mies lähdimme matkaan. Henkilökohtaisuuksien takia näiden ihmisten, tai sitten eläinten, oikeat nimet on tässä tekstissä korvattu hieman kyseenalaisilla ja ehkä mauttomillakin peitenimillä. Aluksi pidimme RocknRoll-mieheksi kutsumaamme kaveria tämän omalaatuisen käyttäytymisen ja hieman vajaavaisen ajattelukyvyn takia reissumme riskitekijänä. Mutta joskus ihminen pelaa silloinkin kun se pelkää, ja niin päätimme ottaa hänet mukaan.
Auton saannin kanssa esiintyi hieman ongelmia, ja jatkuva puhelimen soiminen pitkin päivää vei mielenterveyden lähes romahduksen partaalle. Pääsimme kuitenkin lähtemään, tosin hieman aikataulusta jäljessä, ja suuntasimme heti markettiin ostamaan pakolliset matkaeväät. Autossamme, joka on jo valitettvan vanhaa vuosimallia, ei ollut cd-soitinta, mutta rässimiehen c-kasetit tarjosivat mukavasti viihdykettä matkaan. Tosin RocknRoll-miehen päätön sekoilu ja eläimellinen käytös matkan aikana aiheutti sekä huvittuneisuutta että raivoa. Enimmäkseen raivoa.
Luonnollisesti nälkäkin tahtoo joskus saapua. Se hiipii aavistamatta niskan päälle ja nappaa hellittämättömään pihtiotteeseensa, ja silloin ruoka määrää. Western Movies oli ottanut mukaan tarjouskuponkeja Kotipizzaan, jonne aioimme mennä syömään. Ongelmana vain oli, että ei ollut aavistustakaan, mistä moinen rasvakeittola löytyy. Mutta ei hätää! Eniro 0100100, miten voimme auttaa? Sinne siis soittelin ja hetken puhuttuani miellyttävän kuuloisen naisäänen kanssa saimme tiedon, että lähin tällainen löytyy Kyyjärveltä. Paikalle saavuttuamme paikka olikin valitettavasti mennyt jo kiinni, joten oli pakko turvautua Shellin ravintolan laihaan valikoimaan ja kalliisiin hintoihin. Budjetista on vaikea pitää kiinni kun hinnat ovat valmiiksi yläluokkaisten tasoa.
Kokkolaan ja kerrostaloon, tuohon bileiden keskukseen, jossa kaverimme asunto sijaitsi, saavuimme illalla noin kymmenen aikoihin. Kutsuttakoon tätä kaveriamme vaikka nimellä Isäntä. Matka oli kestänyt pysähdyksien ja kehnon ajokelin takia useita tunteja, ja jano oli jo luonnollisesti valtavan suuri. Mutta ei hätää: Kämpillä bileet olivat jo kovassa vauhdissa ja porukkaa oli runsaasti. Siinä se ilta sitten menikin mukavasti. Täytyy vielä sanoa, että illan parhaat naurut tarjosi erään veijarin kommentti "voinko mää päästä nukkumaan samaan paikkaan ku sää?" Tätä henkilöä tai tilannetta en kuitenkaan paljasta, vaan saatte itse osallistua leikkimieliseen kisailuun ja arvata sekä henkilön että tilanteen.
Päivä 2
Aamu se valkeni ja heräilimme kohtuu aikaisin. Keli oli aurinkoinen ja mitä mainioin, mutta pakkasta oli hervottomat -15 astetta. Kanuunan jäätävä varjo oli laskeutunut RocknRoll-miehen harteille ja tarjosi tilaisuuden harrastaa vahingoniloista läpän heittoa. Hän ei omien sanojensa mukaan ollut nukkunut juuri ollenkaan koko yönä, ja siltä hän kyllä valitettavasti näyttikin. Heräilimme rauhassa ja viihdytimme itseämme Simpsons-maratonilla, jota Subtv näin loppiaisen kunniaksi tarjosi. Vessapaperi oli päässyt illan tiimellyksessä loppumaan, joten perinteinen putkiston tyhjennys ei kämpillä onnistunut. Siispä lähdimme kohtuu pian kohti Kokkolan ABC-liikennemyymälää. Meitä oli kuusi ja auto vain viisipaikkainen, joten yksi henkilö sai luan matkustaa farmarimallisen automme tavaratilassa.
Kesken automatkan juuri ennen ABC:n pihaan saapumista meistä erään sisäinen vuoristorata ottikin käynnistyäkseen, ja heitti makkarakeitot kovassa kaaressa suoraan Alkon pussiin. Melko surkuhupaisaa, juuri takaisin sinne mistä ne tulivatkin. Hetken jo harkitsimme voisiko tavaran mahdollisesti palauttaa kauppaan, mutta tyydyimme heittämään sen roskiin.
Kaupassa käynnin jälkeen heitimme hieman citytouria ympäri kaupunkia. Kokkola oli hyvin miellyttävä paikka kauniine rakennuksineen. Hetken rullailtuamme lähdimme ruokailemaan, tällä kertaa sinne kauan odotettuun Kotipizzaan tarjouskuponkien kera. Pizzan saamisessa kesti melkoisen pitkään ja odotellessamme heitimme vuoronperään läpyskää ja naureskelimme. Paikan katossa roikkui perin huvittava pahvinen lihapulla, jonka ilme muistutti hyvin pitkälti trollfacea, joka sopi kyseiseen tilanteeseen erittäin osuvasti. Lisäksi hyvin huonovointisen näköinen RocknRoll-mies iski jälleen ja rötkäytti taas kunnon pirtelöt Kotipizzan vessaan.
Mahat täynnä suuntasimme kämpille ja laitoimme Family Guyt pöyrimään. Kello ei ollut kovinkaan paljon, vaikka tuntui jo ihan illalta. Niitä siinä sitten katselimme ja mietimme mitä iltaan tulee. Fighting Club -nimisen elokuvankin kerkesimme katsoa samalla kun käynnistelimme iltaa.
Illalla muutama Isännän kaveri tuli kämpille hengaamaan ja siinä sitä meininkiä me sitten keittelimme. Hieman myöhemmin oli tarkoitus lähteä kasaamaan sirkustelttaa yhden kaverin luokse, ja niinpä me sitten lähdimme tarpomaan useita kilometrejä pakkaseen. Satutteneista syistä matka kuitenkin keskeytyi ja käännyimme takaisin etsimään meininkiä jostakin muualta. Kiertelimme kaupunkia ja yhdessä baarissakin piipahdimme, tosin osa meistä heitettiin heti kättelyssä takaisin pakkaseen. Päädyimme sitten nauttimaan purilaiset Luca's nimiselle grillille, joka osoittautui oikein mainioksi ja edulliseksi paikaksi. Samoihin aikoihin Mr. RocknRoll heitti meininkiä ja pyrki tuloksetta sisään kaikkii lähiklubeihin.
Matkalla takaisin kämpille meillä ilmeni kuitenkin ongelma. Yhtäkkiä tuo sama baareihin pyrkivä veijari (yllätys yllätys) teki lastentarhamaisen tempun ja katosi, emmekä löytäneet häntä mistään. Puhelinta tällä jantterilla ei tietenkään ollut mukana, joten minä ja Campbell lähdimme takaisin kaupungille etsimään tätä. Huutelimme ja katselimme, mutta ei kuulunut tai näkynyt. Juottoloiden portsarit osasivat kuitenkin neuvoa kun kysyin ovatko he kenties nähneet ruudullisissa kuteissa kulkevaa rasvatukkaista pellen näköistä henkilöä. "Joo kävi tässä ovella puoli tuntia sitten, kyllä se hengissä on". Noin puolentunnin etsinnän jälkeen löysimme tämän kyseisen karkulaisen erään ravintolan ovelta ja pidimme hänelle äidillisen saarnan, jota hän ei kuitenkaan ottanut ymmärtääkseen, mutta pääsimme kuitenkin lähtemään takaisin majapaikkaamme.
Sinne saavuttuamme pöydän ympärillä istuskeli yllätykseksemme muutama harvinaisen ärsyttävän oloinen kaveri. Nämä pietarsaarelaisiksi osoittuneet ongelmanuoret olivat suustaan hyvin rajuja, ja minähän ryhdyin samantien verbaaliseen sotaan heidän kanssaan. Erityisesti tämä yksi pelle osoittautui suullisilta taidoiltaan ja argumenteiltaan täydeksi nollaksi. Hän muunmuassa vihjaili koko keskustelun ajan välttämään päänauontaa, sillä hänellä olisi taskussaan jotakin "kättä pidempää". Hän kuitenkin puhui itsensä hyvin helposti pussiin ja paljasti vahingossa taskunsa, jolloin tämä "kättä pidempi" esine osoittautui pieneksi taskulampuksi ja tästähän se päänauonta sitten vasta lähtikin. Lopulta kaveri hiiltyi täysin ja kävi käsiksi. Tässä mellakassa sitten hajosi kaapin kahva ja nahkatakkikin repesi hieman. Pienen välikohtauksen jälkeen nämä kaverit kuitenkin tekivät sovinnon kanssamme ja poistuivat kohteliaasti talosta.
Päivä 3
Aamu valkeni jälleen ja talossa haisi Rock n Roll. Lähdimme liikkeelle taas hyvissä ajoin ja suuntasimme Minimanille palauttamaan röydön jäljet ja hankkimaan sapuskaa. Heitimme muut takaisin kämpille, jonka jälkeen minä, Rässisetä ja Western Movies lähdimme kohti Rossoa, sillä vatsamme kaipasivat ravintolaruokaa, ja Western Movies sattui omistamaan lahjakortin kyseiseen mestaan. Siinä matkalla parkkihalliin onnistuin sitten valitettavasti runnomaan erään auton maskin ruttuun. Tämän pienen välikohtauksen jälkeen pääsimme kuitenkin syömään.
Ravintola oli reunojaan myöten täynnä väkeä ja jouduimme odottamaan pöytää. Kauhistukseksemme ruokakin oli ,toisin kuin muistimme, järkyttävän kallista. Sen saaminen kesti ikuisuuden ja se ei edes ollut kummoista. Lopuksi totesimme, että tämä ruokareissu oli kyllä täysi floppi, mutta onpahan ainakin maha täynnä.
Kämpillä taas jauhoimme sitä sun tätä ja katsoimme tuon Al Pacinon klassikkoelokuvan Scarface. Illaksi ajattelimme järjestää maksimaalisen röydön näin viimeisen illan kunniaksi ja kutsuimme porukkaa Isännän pieneen asuntoon. Koska matkaa oli joidenkin kohdalla runsaasti, täytyi heidän turvautua minun kyyditykseen, ja niinpä toimitin porukkaa taloon eripuolilta kaupunkia.
Meininki oli erittäin kovaa ja porukkaa tuli ja meni. Loppuillasta meno yltyi ja osan kohdalla makkarakeiton tuotanto oli hyvinkin runsasta. Tänä kyseisenä iltana jostain kaivettiin myös sanonta "elämä potkii päähän ja panee perseeseen". Hyvin osuvaa. Nukkumaan mennessämme päästimme RocknRoll-miehen tämän omasta tahdosta ja yleisen hiljaisuuden tähden naapuriin nukkumaan. Aamulla sitten saimme kuulla, että tämä jätkä olikin tehnyt reissun toiselle puolelle kaupunkia, kävellyt aamuyöstä useita kilometrejä T-paita yllään, koputellut alaovella pitkään, soittanut meille posteljoonin kännykästä, koputellut tunteja asunnon oveen ja ties mitä muuta. Melkoinen reissu silläkin kaverilla.
Päivä 4
Aamulla se sitten ilmestyi sinne ovelle koputtelemaan, mutta kukaan ei huomannut/jaksanut päästää häntä sisään. Lopulta joku avasi oven joskus kahdeksan aikaan ja siihen ne unet sitten loppuivatkin ja porukka alkoi heräilemään.
Koitimme toipua edellisillasta ja katselimme huviksemme mitä kummallisimpia Youtube-videoita. Kalliorock oli kyllä kova sana. tarkoitus oli lähteä niin, että olisimme olleet Jyväskylässä iltapäivästä, mutta pääsimme lähtemään vasta neljän jälkeen ja jätimme Isännän yksin siivoamaan sotkuntäyteistä asuntoaan.
Koko kotimatkan kuuntelimme samaa Motörheadin kasettia, koska se vain oli niin meininki ja Rock n Roll. Matkalla pysähdyimme taas Kyyjärvellä tarkoituksena mennä taas Kotipizzaan, mutta ihmeenkaupalla paikan pizzapohjat olivatkin loppuneet, joten keksimme sitten muuta syötävää. Samalla vaihdoimme Rässisedän ratin taakse, sillä terävyyteni oli jo täysin romuttunut. Täytyy vielä sanoa kuinka osuvasti meistä yksi jälkitautia poteva henkilö kuvasi oloaan näin: "Tuntuu ku ois ammuttu sialla perseeseen". Kotona olin noin kymmenen aikaan illalla.
Tässä siis oli pieni tarina reissustamme, joka todellakin ylitti odotuksemme. Kaikkia tapahtumia ja juttuja en tässä tietenkään voi kertoa henkilököhtaisuuden ja siveyden nimissä, mutta jotakin makua reissusta tämä tarina kuitenkin tarjoaa. Me kaikki saimme nauttia harvinaisen hyvästä seurasta ja hilpeästä meiningistä. Vaikka RocknRoll-miehen pääsyä mukaan epäilimmekin, tarjosi hän kuitenkin paljon toimintaa matkaan. Western Movies tosin totesi, että kyllä tämä oli enemmän lapsenvahtina olemista kuin lomailua. Kuitenkin kaikki meni loppuen lopuksi hyvin ja aiomme tulevaisuudessakin toteuttaa näitä reisssuja Kokkola Rock Cityyn.
Näin lopuksi vielä päätimme yhteisen idean pohjalta järjestää hieman leikkimielisen kisan teidän lukijoiden kesken. Alla on mainittu mieleenpanuvimpia kommentteja ja lausahduksia reissultamme, ja teidän tehtävänne on arvata kuka meistä sanoi mitäkin ja missä tilanteessa. Mikäli joku arvaa kaiken täysin oikein, on luvassa mahdollisesti palkinto. Vastauksianne voitte tarjota joko tänne tai sitten Facebookiin.
1. "Voinko mää päästä nukkumaan samaan paikkaan ku sää?"
2. Älä älä, kyllä mää tiiän paljonko mun suuhun mahtuu"
3. "Losiin tai Tampereelle"
4."Onneks tääl on naisia, se helpottaa"
5. "Aluks poskihoitoa ja sitte round two"
6. "Ainut jätkä Suomessa jolla on mökkitie kropan molemmilla puolilla"
7. "Kun ei tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa nii se on sitte nitkua"
8. "Täällä haisee Rock n Roll!"
9. "Se ois hyvä jos älykkyysosamäärä ois vähä suurempi ku kengännumero" ja siihen vastaus "hä?"
10. "Olo on ku ois ammuttu sialla perseeseen"
11. "Elämä potkii päähän ja panee perseeseen"
12. "Sillon ku mää kuulin että ei se muija periaatteessa oo varattu, nii mutta sytty dollarin kuvat silmiin ja nuppi pimeni samantien"
Päivä 1
Torstaina 5. päivä Tammikuuta minä, Rässisetä, Campbell, Western Movies ja RockNRoll-mies lähdimme matkaan. Henkilökohtaisuuksien takia näiden ihmisten, tai sitten eläinten, oikeat nimet on tässä tekstissä korvattu hieman kyseenalaisilla ja ehkä mauttomillakin peitenimillä. Aluksi pidimme RocknRoll-mieheksi kutsumaamme kaveria tämän omalaatuisen käyttäytymisen ja hieman vajaavaisen ajattelukyvyn takia reissumme riskitekijänä. Mutta joskus ihminen pelaa silloinkin kun se pelkää, ja niin päätimme ottaa hänet mukaan.
Auton saannin kanssa esiintyi hieman ongelmia, ja jatkuva puhelimen soiminen pitkin päivää vei mielenterveyden lähes romahduksen partaalle. Pääsimme kuitenkin lähtemään, tosin hieman aikataulusta jäljessä, ja suuntasimme heti markettiin ostamaan pakolliset matkaeväät. Autossamme, joka on jo valitettvan vanhaa vuosimallia, ei ollut cd-soitinta, mutta rässimiehen c-kasetit tarjosivat mukavasti viihdykettä matkaan. Tosin RocknRoll-miehen päätön sekoilu ja eläimellinen käytös matkan aikana aiheutti sekä huvittuneisuutta että raivoa. Enimmäkseen raivoa.
Luonnollisesti nälkäkin tahtoo joskus saapua. Se hiipii aavistamatta niskan päälle ja nappaa hellittämättömään pihtiotteeseensa, ja silloin ruoka määrää. Western Movies oli ottanut mukaan tarjouskuponkeja Kotipizzaan, jonne aioimme mennä syömään. Ongelmana vain oli, että ei ollut aavistustakaan, mistä moinen rasvakeittola löytyy. Mutta ei hätää! Eniro 0100100, miten voimme auttaa? Sinne siis soittelin ja hetken puhuttuani miellyttävän kuuloisen naisäänen kanssa saimme tiedon, että lähin tällainen löytyy Kyyjärveltä. Paikalle saavuttuamme paikka olikin valitettavasti mennyt jo kiinni, joten oli pakko turvautua Shellin ravintolan laihaan valikoimaan ja kalliisiin hintoihin. Budjetista on vaikea pitää kiinni kun hinnat ovat valmiiksi yläluokkaisten tasoa.
Kokkolaan ja kerrostaloon, tuohon bileiden keskukseen, jossa kaverimme asunto sijaitsi, saavuimme illalla noin kymmenen aikoihin. Kutsuttakoon tätä kaveriamme vaikka nimellä Isäntä. Matka oli kestänyt pysähdyksien ja kehnon ajokelin takia useita tunteja, ja jano oli jo luonnollisesti valtavan suuri. Mutta ei hätää: Kämpillä bileet olivat jo kovassa vauhdissa ja porukkaa oli runsaasti. Siinä se ilta sitten menikin mukavasti. Täytyy vielä sanoa, että illan parhaat naurut tarjosi erään veijarin kommentti "voinko mää päästä nukkumaan samaan paikkaan ku sää?" Tätä henkilöä tai tilannetta en kuitenkaan paljasta, vaan saatte itse osallistua leikkimieliseen kisailuun ja arvata sekä henkilön että tilanteen.
Päivä 2
Aamu se valkeni ja heräilimme kohtuu aikaisin. Keli oli aurinkoinen ja mitä mainioin, mutta pakkasta oli hervottomat -15 astetta. Kanuunan jäätävä varjo oli laskeutunut RocknRoll-miehen harteille ja tarjosi tilaisuuden harrastaa vahingoniloista läpän heittoa. Hän ei omien sanojensa mukaan ollut nukkunut juuri ollenkaan koko yönä, ja siltä hän kyllä valitettavasti näyttikin. Heräilimme rauhassa ja viihdytimme itseämme Simpsons-maratonilla, jota Subtv näin loppiaisen kunniaksi tarjosi. Vessapaperi oli päässyt illan tiimellyksessä loppumaan, joten perinteinen putkiston tyhjennys ei kämpillä onnistunut. Siispä lähdimme kohtuu pian kohti Kokkolan ABC-liikennemyymälää. Meitä oli kuusi ja auto vain viisipaikkainen, joten yksi henkilö sai luan matkustaa farmarimallisen automme tavaratilassa.
Kesken automatkan juuri ennen ABC:n pihaan saapumista meistä erään sisäinen vuoristorata ottikin käynnistyäkseen, ja heitti makkarakeitot kovassa kaaressa suoraan Alkon pussiin. Melko surkuhupaisaa, juuri takaisin sinne mistä ne tulivatkin. Hetken jo harkitsimme voisiko tavaran mahdollisesti palauttaa kauppaan, mutta tyydyimme heittämään sen roskiin.
Kaupassa käynnin jälkeen heitimme hieman citytouria ympäri kaupunkia. Kokkola oli hyvin miellyttävä paikka kauniine rakennuksineen. Hetken rullailtuamme lähdimme ruokailemaan, tällä kertaa sinne kauan odotettuun Kotipizzaan tarjouskuponkien kera. Pizzan saamisessa kesti melkoisen pitkään ja odotellessamme heitimme vuoronperään läpyskää ja naureskelimme. Paikan katossa roikkui perin huvittava pahvinen lihapulla, jonka ilme muistutti hyvin pitkälti trollfacea, joka sopi kyseiseen tilanteeseen erittäin osuvasti. Lisäksi hyvin huonovointisen näköinen RocknRoll-mies iski jälleen ja rötkäytti taas kunnon pirtelöt Kotipizzan vessaan.
Mahat täynnä suuntasimme kämpille ja laitoimme Family Guyt pöyrimään. Kello ei ollut kovinkaan paljon, vaikka tuntui jo ihan illalta. Niitä siinä sitten katselimme ja mietimme mitä iltaan tulee. Fighting Club -nimisen elokuvankin kerkesimme katsoa samalla kun käynnistelimme iltaa.
Illalla muutama Isännän kaveri tuli kämpille hengaamaan ja siinä sitä meininkiä me sitten keittelimme. Hieman myöhemmin oli tarkoitus lähteä kasaamaan sirkustelttaa yhden kaverin luokse, ja niinpä me sitten lähdimme tarpomaan useita kilometrejä pakkaseen. Satutteneista syistä matka kuitenkin keskeytyi ja käännyimme takaisin etsimään meininkiä jostakin muualta. Kiertelimme kaupunkia ja yhdessä baarissakin piipahdimme, tosin osa meistä heitettiin heti kättelyssä takaisin pakkaseen. Päädyimme sitten nauttimaan purilaiset Luca's nimiselle grillille, joka osoittautui oikein mainioksi ja edulliseksi paikaksi. Samoihin aikoihin Mr. RocknRoll heitti meininkiä ja pyrki tuloksetta sisään kaikkii lähiklubeihin.
Matkalla takaisin kämpille meillä ilmeni kuitenkin ongelma. Yhtäkkiä tuo sama baareihin pyrkivä veijari (yllätys yllätys) teki lastentarhamaisen tempun ja katosi, emmekä löytäneet häntä mistään. Puhelinta tällä jantterilla ei tietenkään ollut mukana, joten minä ja Campbell lähdimme takaisin kaupungille etsimään tätä. Huutelimme ja katselimme, mutta ei kuulunut tai näkynyt. Juottoloiden portsarit osasivat kuitenkin neuvoa kun kysyin ovatko he kenties nähneet ruudullisissa kuteissa kulkevaa rasvatukkaista pellen näköistä henkilöä. "Joo kävi tässä ovella puoli tuntia sitten, kyllä se hengissä on". Noin puolentunnin etsinnän jälkeen löysimme tämän kyseisen karkulaisen erään ravintolan ovelta ja pidimme hänelle äidillisen saarnan, jota hän ei kuitenkaan ottanut ymmärtääkseen, mutta pääsimme kuitenkin lähtemään takaisin majapaikkaamme.
Sinne saavuttuamme pöydän ympärillä istuskeli yllätykseksemme muutama harvinaisen ärsyttävän oloinen kaveri. Nämä pietarsaarelaisiksi osoittuneet ongelmanuoret olivat suustaan hyvin rajuja, ja minähän ryhdyin samantien verbaaliseen sotaan heidän kanssaan. Erityisesti tämä yksi pelle osoittautui suullisilta taidoiltaan ja argumenteiltaan täydeksi nollaksi. Hän muunmuassa vihjaili koko keskustelun ajan välttämään päänauontaa, sillä hänellä olisi taskussaan jotakin "kättä pidempää". Hän kuitenkin puhui itsensä hyvin helposti pussiin ja paljasti vahingossa taskunsa, jolloin tämä "kättä pidempi" esine osoittautui pieneksi taskulampuksi ja tästähän se päänauonta sitten vasta lähtikin. Lopulta kaveri hiiltyi täysin ja kävi käsiksi. Tässä mellakassa sitten hajosi kaapin kahva ja nahkatakkikin repesi hieman. Pienen välikohtauksen jälkeen nämä kaverit kuitenkin tekivät sovinnon kanssamme ja poistuivat kohteliaasti talosta.
Päivä 3
Aamu valkeni jälleen ja talossa haisi Rock n Roll. Lähdimme liikkeelle taas hyvissä ajoin ja suuntasimme Minimanille palauttamaan röydön jäljet ja hankkimaan sapuskaa. Heitimme muut takaisin kämpille, jonka jälkeen minä, Rässisetä ja Western Movies lähdimme kohti Rossoa, sillä vatsamme kaipasivat ravintolaruokaa, ja Western Movies sattui omistamaan lahjakortin kyseiseen mestaan. Siinä matkalla parkkihalliin onnistuin sitten valitettavasti runnomaan erään auton maskin ruttuun. Tämän pienen välikohtauksen jälkeen pääsimme kuitenkin syömään.
Ravintola oli reunojaan myöten täynnä väkeä ja jouduimme odottamaan pöytää. Kauhistukseksemme ruokakin oli ,toisin kuin muistimme, järkyttävän kallista. Sen saaminen kesti ikuisuuden ja se ei edes ollut kummoista. Lopuksi totesimme, että tämä ruokareissu oli kyllä täysi floppi, mutta onpahan ainakin maha täynnä.
Kämpillä taas jauhoimme sitä sun tätä ja katsoimme tuon Al Pacinon klassikkoelokuvan Scarface. Illaksi ajattelimme järjestää maksimaalisen röydön näin viimeisen illan kunniaksi ja kutsuimme porukkaa Isännän pieneen asuntoon. Koska matkaa oli joidenkin kohdalla runsaasti, täytyi heidän turvautua minun kyyditykseen, ja niinpä toimitin porukkaa taloon eripuolilta kaupunkia.
Meininki oli erittäin kovaa ja porukkaa tuli ja meni. Loppuillasta meno yltyi ja osan kohdalla makkarakeiton tuotanto oli hyvinkin runsasta. Tänä kyseisenä iltana jostain kaivettiin myös sanonta "elämä potkii päähän ja panee perseeseen". Hyvin osuvaa. Nukkumaan mennessämme päästimme RocknRoll-miehen tämän omasta tahdosta ja yleisen hiljaisuuden tähden naapuriin nukkumaan. Aamulla sitten saimme kuulla, että tämä jätkä olikin tehnyt reissun toiselle puolelle kaupunkia, kävellyt aamuyöstä useita kilometrejä T-paita yllään, koputellut alaovella pitkään, soittanut meille posteljoonin kännykästä, koputellut tunteja asunnon oveen ja ties mitä muuta. Melkoinen reissu silläkin kaverilla.
Päivä 4
Aamulla se sitten ilmestyi sinne ovelle koputtelemaan, mutta kukaan ei huomannut/jaksanut päästää häntä sisään. Lopulta joku avasi oven joskus kahdeksan aikaan ja siihen ne unet sitten loppuivatkin ja porukka alkoi heräilemään.
Koitimme toipua edellisillasta ja katselimme huviksemme mitä kummallisimpia Youtube-videoita. Kalliorock oli kyllä kova sana. tarkoitus oli lähteä niin, että olisimme olleet Jyväskylässä iltapäivästä, mutta pääsimme lähtemään vasta neljän jälkeen ja jätimme Isännän yksin siivoamaan sotkuntäyteistä asuntoaan.
Koko kotimatkan kuuntelimme samaa Motörheadin kasettia, koska se vain oli niin meininki ja Rock n Roll. Matkalla pysähdyimme taas Kyyjärvellä tarkoituksena mennä taas Kotipizzaan, mutta ihmeenkaupalla paikan pizzapohjat olivatkin loppuneet, joten keksimme sitten muuta syötävää. Samalla vaihdoimme Rässisedän ratin taakse, sillä terävyyteni oli jo täysin romuttunut. Täytyy vielä sanoa kuinka osuvasti meistä yksi jälkitautia poteva henkilö kuvasi oloaan näin: "Tuntuu ku ois ammuttu sialla perseeseen". Kotona olin noin kymmenen aikaan illalla.
Tässä siis oli pieni tarina reissustamme, joka todellakin ylitti odotuksemme. Kaikkia tapahtumia ja juttuja en tässä tietenkään voi kertoa henkilököhtaisuuden ja siveyden nimissä, mutta jotakin makua reissusta tämä tarina kuitenkin tarjoaa. Me kaikki saimme nauttia harvinaisen hyvästä seurasta ja hilpeästä meiningistä. Vaikka RocknRoll-miehen pääsyä mukaan epäilimmekin, tarjosi hän kuitenkin paljon toimintaa matkaan. Western Movies tosin totesi, että kyllä tämä oli enemmän lapsenvahtina olemista kuin lomailua. Kuitenkin kaikki meni loppuen lopuksi hyvin ja aiomme tulevaisuudessakin toteuttaa näitä reisssuja Kokkola Rock Cityyn.
Näin lopuksi vielä päätimme yhteisen idean pohjalta järjestää hieman leikkimielisen kisan teidän lukijoiden kesken. Alla on mainittu mieleenpanuvimpia kommentteja ja lausahduksia reissultamme, ja teidän tehtävänne on arvata kuka meistä sanoi mitäkin ja missä tilanteessa. Mikäli joku arvaa kaiken täysin oikein, on luvassa mahdollisesti palkinto. Vastauksianne voitte tarjota joko tänne tai sitten Facebookiin.
1. "Voinko mää päästä nukkumaan samaan paikkaan ku sää?"
2. Älä älä, kyllä mää tiiän paljonko mun suuhun mahtuu"
3. "Losiin tai Tampereelle"
4."Onneks tääl on naisia, se helpottaa"
5. "Aluks poskihoitoa ja sitte round two"
6. "Ainut jätkä Suomessa jolla on mökkitie kropan molemmilla puolilla"
7. "Kun ei tiiä pitäiskö itkeä vai nauraa nii se on sitte nitkua"
8. "Täällä haisee Rock n Roll!"
9. "Se ois hyvä jos älykkyysosamäärä ois vähä suurempi ku kengännumero" ja siihen vastaus "hä?"
10. "Olo on ku ois ammuttu sialla perseeseen"
11. "Elämä potkii päähän ja panee perseeseen"
12. "Sillon ku mää kuulin että ei se muija periaatteessa oo varattu, nii mutta sytty dollarin kuvat silmiin ja nuppi pimeni samantien"
tiistai 3. tammikuuta 2012
Oletko ajoissa?
Eletään lähitulevaisuudessa. Maailman ihmiset eivät vanhene enää täytettyään 25 vuotta, vaan heidän kädessään oleva kello käynnistyy ja näyttää heillä jäljellä olevan elinajan. kaikilla on vakiona aikaa yksi vuorokausi. Tästä hetkestä alkaen aika on rahaa -kirjaimellisesti- ja heidän täytyy hankkia sitä lisää tai muuten kuolema korjaa. Köyhät joutuvat taistelemaan minuuteista kun taas rikkaat voivat elää ikuisesti.
Näin ovat asiat Andrew Niccolin SciFi-jännärissä In Time (Yhdysvallat, 2011). Elokuvan päähenkilönä toimii Justin Timberlaken näyttelemä Will Salas, joka saa sattuman kaupalla rikkaalta miljonääriltä lahjaksi vuosisadan verran aikaa. Salas asuu huonolla aikavyöhykkeellä ghetossa, jossa ihmisiä tapetaan jopa viikoista, joten vuosisata ei ole todellakaan oikealla alueella, ja väärä määrä aikaa väärällä ihmisellä väärässä paikassa aiheuttaa tietysti ongelmia. Will muuttaakin asumaan paremmalle aikavyöhykkeelle rikkaiden asuinalueelle, jossa hän kuitenkin joutuu syytettynä murhasta vaikeuksiin "aikavahdeiksi" kutsutun virkavallan kanssa. Lopputuloksena päähenkilö karkaa yhdessä rikkaan bisnesmiehen tyttären(Amanda Seyfried) kanssa ja laittaa aluilleen vallankumouksen, jonka tarkoituksena on hajottaa luokkayhteiskunta.
Mikäli James Cameronin ohjaama Avatar vuodelta 2009 sai lempinimen Pocahontas 2000, voidaan tätä elokuvaa kutsua yhtä hyvin saman ajan Robin Hoodiksi. Yhtymäkohdat ovat nimittäin selviä, sillä tässäkin elokuvassa köyhä rikolliskaksikko ryöstää järjestelmällisesti rikkaiden miljonäärien omistamia pankkeja ja jakaa varastetun ajan suoraan köyhille. Vaikka elokuvan juoni on kekseliäs ja visuaalinen toteutus kerrassaan mainiota, kätkee elokuva sisälleen kuitenkin syvllisempääkin sanomaa. Kaiken kaikkiaan In Time on kertomus anarkiasta, kapinasta ja vallankumouksesta. Tarina on myös samalla kannanotto luokkayhteiskuntaa vastaan, jossa ihmiset ovat kyllästyneet olemaan järjestelmän rattaita, ja päättävät tehdä asioille jotakin.
Elokuva pyörii parhaillaan Finnkinossa, ja alla voitte katsoa sen trailerin. Suosittelen.
 |
| Ihmiset syntyvät kädessään kello, joka näyttää paljonko aikaa heillä on jäljellä täytettyään 25. |
Mikäli James Cameronin ohjaama Avatar vuodelta 2009 sai lempinimen Pocahontas 2000, voidaan tätä elokuvaa kutsua yhtä hyvin saman ajan Robin Hoodiksi. Yhtymäkohdat ovat nimittäin selviä, sillä tässäkin elokuvassa köyhä rikolliskaksikko ryöstää järjestelmällisesti rikkaiden miljonäärien omistamia pankkeja ja jakaa varastetun ajan suoraan köyhille. Vaikka elokuvan juoni on kekseliäs ja visuaalinen toteutus kerrassaan mainiota, kätkee elokuva sisälleen kuitenkin syvllisempääkin sanomaa. Kaiken kaikkiaan In Time on kertomus anarkiasta, kapinasta ja vallankumouksesta. Tarina on myös samalla kannanotto luokkayhteiskuntaa vastaan, jossa ihmiset ovat kyllästyneet olemaan järjestelmän rattaita, ja päättävät tehdä asioille jotakin.
Elokuva pyörii parhaillaan Finnkinossa, ja alla voitte katsoa sen trailerin. Suosittelen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)