After all the time runs too fast

Lähteminen on aina vaikeinta. Monien elämässä tulee varmasti hetkiä, jolloin uudesta ovesta on astuttava haparoiden sisään, samalla kun kaikki vanha jää taakse. Joskus tällaiset hetket tuntuvat hyvin kaukaisilta, eikä niiden saapuminen näytä lainkaan realistiselta. Vaan yhtäkkiä sitä tajuaakin, että tässä sitä ollaan matkalla eteenpäin yksikiskoisella radalla, jossa suunnan vaihtaminen ei enää onnistukkaan.

Ei sitä heti osannut ymmärtää, että tähän ne koulupäivät tosiaan loppuvat. Lukuloma alkaa ja kouluun on mentävä enää kokeiden merkeissä. Viimeiset viikot olivat tosin varsinaista tuskailua ja koulusta vain halusi pois mahdollisimman nopeasti. Kaikesta tästä huolimatta olo on nyt hyvin haikea. Tuntuu, että jotenkin sitä vain haluaisi kuitenkin takaisin. Olen suorastaan ymmälläni, kuinka asiat liikuttavat minua näin.

Kahdessa ja puolessa vuodessa ehtii tapahtua yllättävän paljon asioita. Muistoja tuon lukion aikana on kerääntynyt rekkalasteittain, eikä niitä voi enää kärrätä pois. Ne ovatkin sitten se ainoa, mitä jää jäljelle. Kaikki ne hyvät hetket, juhlat, joulunäytelmä, wanhojen tanssit, achtungit kirjastossa, viimeiset hulinaviikot abina... Mahtavaa aikaa.

Sitten ovat tietysti ne lukuisat ystävät, kaverit ja koulutoverit, joita tunnun kaipaavan jo nyt. Jopa niitä kaikkein rasittavimpia apinoita, jotka saivat teepannun kiehumaan harva se kerta. Ikävä on jopa sitä päänauontaa, jota sain ärsyttävästä luonteestani johtuen kuulla hyvinkin usein. Se kaikki tuntui vaan niin normaalilta. Usein satuin miettimään, että enhän minä tänne kuulu. Nyt lähdön jälkeen huomaan, että kuuluin sittenkin.

Loppujen lopuksi elämä jatkuu aina eteenpäin, kohti uusia elämää suurempia hetkiä. Ajat muuttuvat, me kaikki olemme vain muutoksen uhreja. Vai opetuslapsia? Sen saamme päättää itse. Meidän on vain roikuttava köydestä kiinni pitäen muutosten tuulten piiskatessa vasten kasvoja. Kyllä ne siitä joskus tyyntyvät, ainakin hetkeksi.

Jos te koululaiset luette tätä, haluan vielä kiittää teitä kaikkia niistä hetkistä, joita koulussa ja sen ulkopuolella saimme yhdessä viettää. Toivottavasti tarinaa on vielä jäljellä, eikä lopputekstien aika ole vielä. Ne ovat nimittäin usein pitkästyttävää katsottavaa.

Tällä hetkellä päässäni soi useita tunnetilaani kuvaavia kappaleita, mutta päätin valita tämän Suurlähettiläiden pirteän rallatuksen, sillä juuri tämän kappaleen soitettuamme jätimme hyvästit koulullemme.

Kiitos Norssi 2009-2012