Täältä tullaan, vapaus!

Välipäivitys

Noniin noniin ja tuota tuota. Eihän tässä muuta voi sanoa, kuin että peijakas sentään! Nyt on siis viimeisetkin kirjoitukset pulkassa ja pulkka työnnetty mäeltä alas. Kaikki koulukirjatkin lähtivät jo rivakasti myyntiin, ja jopa koulun kaapin avaimen sain palautetuksi. Tämä kaikki siis tarkoittaa juurikin sitä, että kouluun ei enää ole asiaa, ellei aivan välttämättä sinne halua. Koulun kuntosalikortin tosin ovelasti vielä säilytin, jos vaikka mieli tekee lähteä vähän bodailemaan.

Lukio on siitä perin merkillinen laitos, että se loppuu periaatteessa kolme kertaa. Koulun loppu vol. 1 tapahtuu, kun penkkarit ovat ohi, eikä näin ollen yhtäkään varsinaista koulupäivää ole enää jäljellä. Toisen kerran koulu loppuu ylioppilaskirjoitusten päättymiseen, mikä minun osaltani tapahtui eilen. Aivan vihoviimeinen ja virallinen lopetus on tänä vuonna lauantaina 2. kesäkuuta, jolloin kouraan saadaan kaikki paperit ja kaiken lisäksi päähän painetaan niin vietävän komea päähine. Silloin järjestetään myös pikkuiset juhlat, tervetuloa vaan! Nyt kuitenkin edessä vapaus. Fuck the school ja niin edelleen.

Blogini alkusanoissa uhkasin kovasti, että saatan lopettaa kirjoittamisen yo-tutkintoni jälkeen. Äidinkieli meni varsin hyvin, joten ei tämä tarinointi ainakaan täysin hukkaan ole mennyt. Tässä vaiheessa voin kuitenkin sanoa, että peijakkaan blogin päivät eivät vielä toistaiseksi ole luetut, tekstiä tulee vielä jatkossakin. Sen verran positiivista palautetta tästä olen saanut, että olisi suorastaan rikollista viedä ihmisiltä tarinoiden lukemisen ilo. Lukijoita on tullut monin verroin odotettua enemmän ja tästä olen tietysti kiitollinen. Mukavaa että jutut kelpaavat. Palautetta otan aina mielelläni vastaan ja kommentoikaa vain rohkeasti, jos siltä tuntuu.

Näissä tunnelmissa aloittelen siis lomailemisen. Täytyy kuitenkin todeta, että vapaus jää tällä kertaa varsin lyhyeksi, sillä parin viikon päästä on jo kiiruhdettava paiskimaan töitä. Siitä enemmän myöhemmin.

Tuskasta kirjoitettua

Apulanta on meikäläiselle hyvin tärkeä yhtye. Voidaan oikeastaan sanoa, että siitä kaikki lähti. Se on kaikkein ensimmäisin bändi, jota joskus ryhdyin fanittamaan ja jonka keikalla pääsin käymään. Olihan siinä silloin 11-vuotias pentu aivan pähkinöinä. Kyseistä yhtyettä sopii myös syyttää siitä ,että olen nyt sekaantunut musiikkiin myös suuremmissa määrin. Eilen päädyin kuuntelemaan yhtyeen vasta ilmestyneen  11. studioalbumin Kaikki kolmesta pahasta, ja kyllähän tuo nyt kolahti sen verran, että täytyy tässä hieman kirjoittaa ja mainostaa.

Monet tuntuvat juuttuneen Apulannan vanhempaan tuotantoon, jolloin tämä uudempi ei oikein tunnu maistuvan. Asia on hyvin ymmärrettävää, sillä onhan vanhoissa ja uusissa biiseissä havaittavissa selvää erilaisuutta. Tämä uusi levykäinen tuntuu kuitenkin tarjoavan herkkuja molempien koulukuntien faneille, sillä kappaletarjotin on hyvin monipuolinen. Mukaan mahtuu niin vanhemman kuuloista punkahtavaa materiaalia (Zombeja ja Vääryyttä!!1!), tuttuja viimevuosien tyylisiä biisejä (Agressio ja Pihtiote), kuin myös rauhallisempia balladeja (Yksinkertainen ja Paju).

Levyn aloittaa pirteänpuoleinen, vasta singlenäkin ilmestynyt rallatus, jossa yhtyeen laulaja-kitaristi Toni Wirtanen laulaa nälkäisinä laahustavista voittamattomista zombeista. Zombeja-kappale edustaa sanoituksiltaan sitä kepeämpää Apista, ja kappale onkin erottuva muista hieman raskaampia aiheita käsittelevistä kappaleista. Viha, pettymys ja katkeruus ovat koko levyn ajan kuultavia teemoja, joiden mukaista kappaleiden tunnelmakin on. Wirtanen on hiljattain käynyt läpi melkoisen ihmissuhdekriisin, joka paistaa sanoituksista pitkälle. Kerrassaan loistavat sävellyksetkin antavat aihetta miettiä, pitäisikö kenties Wirtasella olla useamminkin sydänsuruja. Niin mainiota inspiraatiota hän näyttää niistä saaneen. Levy on todellakin taidetta, joka on syntynyt puhtaasta tuskasta.

Basisti Sami Lehtisen ja rumpali Sipe Santapukin soitto on perushyvää ja tuttua Apulanta-tyyliä, eikä anna aihetta erityisiin mainintoihin. Kappaleiden sovitukset sen sijaan ovat mielenkiintoisia. Monet biisit on verhoiltu mahtipontisin jousitaustoin, ja tuovatpa rajun Paaso-kappaleen vaskipuhaltimetkin hieman lisämakua levylle. Nämä Apulannalle erikoiset koristeet ovat aiempaa tärkeämmässä osassa, ja mitä luultavimmin live-yleisökin pääsee nauttimaan niistä bändin pitkäaikaisen kiertuekiippari Antti Pitkäjärven ansiosta. Levylle on päätynyt vierailemaan myös PMMP-yhtyeen laulaja Mira Luoti, joka vetää Wirtasen kanssa duettona herkän Paju-kappaleen.

Kokonaisuutena levy kuullostaa enemmän kuin mainiolta. Kappaleiden monipuolisuus ja mielenkiintoiset sanoitukset tuovat kuunneltaessa hymyn huulille. Mielenkiintoisuudesta huolimatta levyn sanoitukset käsittelevät kuitenkin hyvin samanlaisia aiheita, ja jatkuva agressiivisuuden ja pettymyksen painottaminen voivat olla pidemmän päälle ärsyttäviäkin asioita. Toisaalta sanoituksiin voi olla helppo samastua, ja ehkäpä tässä on juuri lätty, jonka voi vihantunteissaan kuunnella kokonaan. Suosittelen ainakin tutustumaan tähän levyyn, joka on ehdottomasti Apulannan 2000-luvun helmiä. Annetaan vielä lopuksi pisteet mukavasta maalaus-tyyppisestä kansitaiteesta.


Kuvat ovat Apulannan viimevuotisilta Lutakon keikoilta. Tähän loppuun en nyt viitsinyt mitään sinkkubiisiä laittaa, niitä kuulee kyllä radiostakin. Sen sijaan pistän itselleni mieleen jääneen kappaleen Yksinkertainen.

"Minä haluaisin rauhaa,

mut sota tähän sieluun solmittiin.

Sota, jota kuitenkaan kukaan

ei voita koskaan."

Mitäs sitten kun onnistuukin?

Kirjoittaminen on mukavaa puuhaa. Siitä huolimatta se ei ole aina helppoa. Aiheiden keksiminen ei tuosta vain onnistu, ja vaikka hyviä aiheita olisi tarjolla rekkalastillinen, ei niistäkään aina kykene vääntämään mitään julkaisukelpoista materiaalia. Välillä sattuu kohdalle niitä huonojakin kirjoituspäiviä, jolloin ajatus ei juuri luista, ja flow-fiilis tuntuu matkustaneen etelään lomailemaan.

Voisi siis puhua inspiraatiokadosta. Varsin yleinen ongelma taiteilijoiden keskuudessa. Se onkin varsinainen mörkö, joka kaapista ulos tullessaan aiheuttaa hämmennystä vieden aivojesi sisäiset arkistot mukanaan. Tuo keskuuteemme kuulumaton olento täytyy kuitenkin kukistaa, mikäli mielii jatkaa eteenpäin. On vain löydettävä keinot, kuinka sen saa ajettua takaisin omaan komeroonsa. Ja vielä munalukko oveen.

Erityisen tyhjän olon aiheuttaa onnistuminen. Oletko joskus onnistunut jossain asiassa niin hyvin, että et oikein viitsisi tehdä sitä uudestaan huonomman suorituksen pelossa? Aivan niin. Mieltäni lämmittää erityisesti, kun onnistun kirjoittamaan mielestäni erinomaisen, ihmisiä puhuttelevan tekstin, joka saa vielä positiivista palautetta. Lisäksi plussaa on, jos voittoputki jatkuu useamman kirjoituksen verran. Näiden pikavoittojen jälkeen hyvän kirjoittamisen rima on kuitenkin noussut auttamattomasti korkeammalle, jolloin pelkkä arkinen turina kuullostaa mitättömältä. Uuden postauksen kirjoittaminen tuntuu vaikealta, sillä päähäni pinttyneen odotusarvon mukaan jokaisen jutun olisi oltava toistaan parempi.

On kuitenkin muistettava eräs tosiasia niin kirjoittamiseen kuin kaikkeen muuhunkin toimintaan liittyen: Huonojakin suorituksia tarvitaan. Aina ei voi voittaa, eihän jokainen pikajuoksijakaan tee jokaisella juoksullaan uutta maailmanennätystä. Omat onnistumisesi nousevat esiin juuri näiden epäonnistumisien ansiosta. Tungetaan se perfektionismi sinne perseeseen. Miten voisimmekaan valita voittajaa joukosta, jonka kaikki jäsenet olisivat kaikinpuolin täydellisiä?